Jalokalat haaveena ja ahvenet saaliina

Pyydän keväisin loukuilla supeja, kettuja, minkkejä ja näätiä, mutta käyn myös jackrussellinterrierini Lucien kanssa jäljittämässä näitä kaikkia luolan tai itse elukan löytymisen toivossa. Tätä joudun tekemään siitä syystä, että kaikki tietämäni luolat ovat hylättyjä ja uusia on pakko löytää, mutta jäljittäminen on tehokasta vain lumisateitten jälkeen ja keväisin niitä on vielä vähän.  Keväisin, kun metsästyskausi tekee loppuaan ja etenkin kun jäniksen metsästyskausi päättyy, veren vielä vetäessä erälle on pakko keksiä muitakin harrasteita kuin pienpetopyynti pitkien lumisateettomien aikojen ratoksi.

Käyn pilkkimässä ja siten saan loukkuihin hyvin syötit, mutta haaveena aina on saada parempaakin saalista kuin muutama ahven. Kirjolohia on omasta mielestäni liian helppo saada ja lähdenkin nykyään lammille vain syömäkaloja hakemaan. Tästä johtuen jouduin miettimään jotain haasteellisempaa saalista kuin muutamat ahvenet ja lopulta muistin, että Pohjois-Päijänteestä löytyy erinomaiset jalokalakannat. Sieltä on mahdollista saada, niin taimenta, järvilohta, siikaa kuin saimaannieriää. Huhuja pääsee aina välistä kuulemaan kuinka joku on saanut taimenen ja siikoja tuntuu tulevan hyvin, mutta miten on nieriöitten laita? Tämä minulla pyöri jokusen viikon päässä ja oli pakko aloittaa tiedustelu, miten näitä voisi saada ja mimmoisista paikoista. Jonkin aikaa tiedusteluja tehneenä päätin ostaa rautulätkän ja pienen määrän mormyskoja. Sitten muunsin parista Kuusamon räsäsen seiskasta rautulätkät laittamalla koukkujen tilalle tapsit, joidenka päähän mormyska tai perho.

Lopulta oli aika kokeilla miten ensimmäinen kerta sujuisi ja päätin suunnata huhupuheitten keskukseen Konjakin saaren ympäristöön. Kyseinen alue on nykyään uuden lauhdevoimalan takia arvioitu heikkojäiseksi, mutta päätin ottaa riskin jäänaskaleiden kanssa pelaten. Jäätä olikin yllättävän hyvin, mutta en silti voi suositella toimimaan vastaan turvaohjeita, kuten itse olin toiminut. Olin katsonut ennalta, mistä löytyisi sopiva pakka veden alta ja suuntasin sukseni sitä kohti. Hiihdettyäni mielestäni tarpeeksi lähelle laitoin lipulliset ootto-onget taimenia varten syvänteeseen olettamani pakan sijainnin viereen. Vettä oli noin kaksikymmentä metriä tällä kohdalla ja syyvyyskarttojen mukaan siinä pitäisikin olla yhdeksäntoista metriä syvää. Säädin painojen ja syöttitahnan välisen tapsin kolme metriä pitkäksi. Laskin kaikkiaan kolme onkea veteen ja siirryin etsimään pakkaa.

En millään löytänyt etsimääni pakkaa, mutta yhden kerran luulin löytäneeni pakan, mutta sillä kohtaa oli kaksi metriä syvempää kuin kartan mukaan. Hetken pilkittyäni tällä matalimmalla kohtaa tunnen yhden rajun tömähdyksen ja siimaa vedetään rajusti sivulle. Kala kuitenkin päästää irti ja nostan lätkän ylös katsoakseni mitä tapahtui. Syötti on kunnossa ja niin on lätkäkin, joten kuka ottikaan kiinni, oli ottanut lätkään. Oliko tämä taimen vai nieriä?  Se jää arvoitukseksi ja loppureissun aikana ei käy yksikään kala pilkkiin.

Kotiin palattuani siiat alkavat pyörimään päässä ja pakko niitä on lähteä etsimään. Vanhempieni kotia lähellä olevista lahdista on saatu siikoja aina näin keväisin, joten en lähde merta edemmäs kalaan vaan pysyn muutaman kilometrin sisällä. Käyn useita reissuja, mutta aina samalla lopputuloksella saaliina vain ahvenia loukkuihin.

On Pyhän Patrikin – päivä, aamulla olin käynyt veljeni kanssa pillittämässä kettua ja tarkistamassa heti tappavat raudat. Veli oli päässyt näkemään ketun vilahdukselta, mutta se jäikin päivän ainuaksi riistatilanteeksi ja raudatkin ammottivat tyhjyyttään. Lähden mökkireissulle äidin ja mummon kanssa.  Saavumme mökille ennen puoltapäivää. Alamme välittömästi laittamaan ruokaa ja lämmittämään mökkiä sekä erillistä saunarakennusta. Laitan samalla, kun käyn sytyttämässä saunan, yhden pilkkiongen valmiiksi, johon laitan pystypilkin alle viisitoista senttiä pitkän tapsin mormyskalla ja viisikymmentä senttiä pystypilkin yläpuolelle sivutapsin perholla. Olen päättänyt yrittää siikaa ja ahventa.

Syötyäni suuntaan heti pilkille ja menen paikoille, joista on siikoja verkoilla saatu. Kokeilen taktiikkaa, jossa pilkin aluksi pohjasta pystypilkillä sekä tasapainolla ahvenia, ja sitten aivan jään alta siikoja pystypilkillä ja mormyskoilla.

Siikoja en löydä vaikka kuinka etsin, mutta ahvenia sen sijaan löytyy. Päivä menee nauttiessa komeasta säästä ja yksi yllätyskin löytyy matkaan. Kolme kanadanhanhea laskeutuu maaliskuiselle jäälle ja se lisää toivoa Keski-Suomeen kehittyvälle hanhikannalle.

Seuraavana aamupäivänäkään ei löydy siikoja, mutta tiedän niitä olevan päijänteessä. Ahvenia saan ihan mukavasti ja mökillä ajanviettäminen on aina rentouttavaa.

Lopulta sorrun ja lähden pilkkimään kirjolohia veljeni kanssa huhtikuun ensimmäisenä päivänä, Koukun ja Paukun ylläpitämille Liekkilammille. Isoja siikojakin sinne on istutettu, joten ei auta kuin kokeilla löytyisikö niitäkin. Varmistaakseni kalasaaliin laitan aluksi ootto-ongen, mutta mitään ei tapahdu tuntiin ja vaihdan aktiivipilkkiin. Lopulta vaihdan lampea, jos vaikka kalat löytyisivät helpommalla toiselta lammelta. Sielläkään ei ole ollut kalat aktiivisia toisten kalastajien mukaan, joten päätän jonkin aikaa pilkittyäni palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja siirtyä takaisin toiselle lammelle sekä yrittää saada ootto-ongella lupakala talteen. Ei mene kuin hetki ja lippu ponnahtaa pystyyn ootto-ongestani. Sieltä nousee reilun puolentoista kilon kirjolohi.

Nyt voin siirtyä rauhassa yrittämään siikaa keskemmälle lampea. Lasken pystypilkin, jonka alla on pieni kuusamon siipikirppu –mormyska, metrin jään alle. Kerkeän hyppyyttämään vain muutaman kerran pilkkiä, kun tunnen vedon sivulle. Veto on todella pehmeä ja ajattelen sen varmasti olevan iso siika. Teen kaksi pientä nykäystä ja annan pilkin olla hetken rauhassa. Taas alkaa tuntumaan veto sivulle ja nyt vedän tasaisen vedon vastaan. Samantien alkaa nykiminen tuntumaan vavassa ja  nappaan siimasta kiinni. Uitan kalaa kaikessa rauhassa ja huudan veljen auttamaan kalan koukkaamisessa. Veli on kuitenkin samalla paikalla, kuin mistä sain kalani ja aivan liian kaukana. Kala ui avannosta ohi ja näen vain leveän hopoisen kyljen. Huudan veljeä kiirehtimään, mutta kala päättää kääntää päänsä avannon suulle. Kirjolohi nousee omatoimisesti kairausreiästä, kunnes sen pää tulee vedenpinnalle. Kala vääntää itsensä jouseksi reikään ja jumittuu paikoilleen. Vedän vastaan siimasta, mutta pieni koukku räpsähtää poikki. Tajuan virheeni ja nappaan kalan päästä molemmilla käsillä, jonka jälkeen heitän sen jäälle. Tämän jälkeen  huudan veljelleni ettei tarvitse enää juosta ja alan nauramaan. 

Täytyy myöntää, että kyseinen kala yllätti minut täysin ollessaan aivan muualla, kuin missä olen tottunut niiden olevan. Myös se oli myönnettävä itselleni, että nautin vielä kirjolohen pilkkimisestä.

Sumusta tyrskyihin

Ukko ja nuorukainen saapuivat laiturille mukanaan kaksi ajokoiraa. Vanha puuvene lastattiin kaikessa rauhassa ukon kokemuksen mukaisesti, kivääri patjojen päälle jätesäkkiin pakattuna ja muutkin varusteet tyrskyiltä suojattuina. Tämä oli nuorukaisesta erikoista, koska keli oli tyyni ja vahva sumu peitti Päijänteen. Nuori narttu sijoitettiin keskituhdolle ja vanha uros asettui paikalleen keulaan, jossa se oli tottunut kulkemaan. Nuorukainen tyrkkäsi veneen laiturista ja siirtyi keskituhdolle narttunsa rinnalle. Ukko veti moottorin käyntiin tottuneesti ensimmäisellä nykäisyllä. Tämän jälkeen ukko sytytti röökin ja laittoi vedon päälle moottorista. Oli lähes täysin pimeää, mutta vaalea usva sai kaiken näyttämään valkoharmaalta. Vene eteni salmesta läpi, jonka jälkeen ukko laittoi kierrokset täysille, vaikka nuorukaisella ei ollut mitään tietoa miten ukko tässä kelissä pystyi suunnistamaan, kun rantaviiva katosi jo viidentoista metrin päästä.

Lopulta vene saavutti suuren selän laidan, mutta ukko halusi tarkistaa tuttunsa omistaman saaren rannat teerien varalta ja antaa aamuauringon synnyttää tuulta järvenselän ylistystä varten. Pienen hetken rantoja pitkin ajettua alkoi tuuli avaamaan selkää ja silloin ukko päätti, että nyt olisi aika mennä ylitse. Tuuli koveni nopeaa tahtia, mutta puuvene eteni tasaisesti selän ylitse. Lopulta saavuttiin rantaa, joka nousi vuoren lailla ja vuoreksihan sitä mäkeä näillä lakeuksilla kutsutaankin. Ukko käski nuorukaista päästämään koirat irti jo viisikymmentä metriä rannasta. Vanha uros katsoi hetken aallokkoa ja kohta kuului läiskähdys, sekä pian toinen nuoren nartun liittyessä seuraan. Ukko meloi perästä ja tokaisi joskus ajon lähteneen ennen kuin rantaan on päästy.

Vuorenrinteestä alkoi kuulua ajokoiran kiljahtelua, kun vene oli vielä kymmenen metrin päässä rannasta. Ukko röhäytti nauruntyngän ja meloi nopeammin rantaa kohti. Silloin nuorukainen havaitsi mustavalkoisen naaman rannalla, joka kuului supikoiralle. Supi katsoi kivien välistä miehiä ja kääntyi viistottain takaisin mäkeen arvaten miesten aikeet. Ajurit saapuivat paikalle nuori narttu edellä ja vanha uros perässä, kun miehet olivat juuri nousemassa veneestä. Ukko huikkasi nuorukaiselle ”juokse nopeasti uran päähän rinteeseen, supi ei kauaa pysy ajokoirien edessä pinnalla”. Nuorukainen totteli ja hyppäsi sen kummemmin varomatta veneestä kivikkoiseen rantaveteen. Valmetti ilmestyi nopeasti pussista ja se oli pian ladattu. Nuorukainen kiipesi mahdollisimman nopeasti uralle, mutta ajo oli ylittänyt sen jo. Pian ajo jo katkesi ja välistä kuului pientä ulvahtelua koirien yrittäessä päästä louhikossa makaavaan elikkoon käsiksi. Ukko kutsui nuorukaisen veneelle hakemaan reput mukaan ja auttamaan veneen vedossa maihin, jottei aallokko veisi venettä mennessään miesten ollessa jahdissa. ”On niin tuulista, ettei kannata ottaa kivääriä mukaan painoksi. On tuota kannettavaa muutenkin tarpeeksi” ukko totesi, johon nuorukainen vastasi ”Ainahan sitä tarvitaan, kun sitä ei mukana ole” ja otti aseen selkäänsä.

Kiipeäminen vuorelle alkoi ja koirista ei ollut kuulunut mitään jo kahteenkymmeneen minuuttiin. Seurueen saavuttua tielle, joka nousee vuoren sivua alkoi kuulumaan uusi ajo. Koirat tulivat tietä pitkin täydellä huudolla ja kääntyivät juuri samalla kohdalla takaisin vuoreen, jossa ukko ja nuorukainen seisoivat. Ajo eteni vuoren yli ja kuului silti, vaikka keli oli kovatuulinen. ”Kettu” totesi vanha ukko ja käski nuorukaista sijoittumaan tielle ylemmäksi passiin. Ajo kesti useita tunteja, mutta lopulta se painui kuulumattomiin. Ajo oli kiertänyt järvenrantavuoria pitkin, mutta ei ollut missään vaiheessa palannut samaan vuoreen missä seurue passasi.

Ajoon takaisin kiinnipäästäkseen ukko ja poika nousivat vuoren laelle aukkoon, lupa-alueen rajalle. Ajohaukun kajo kuului enää vaimeana vuorien takaa ja se eteni kokoajan poispäin. Hetken päästä tuuli oli ainut mitä nuorukainen kuuli. Nälkä vaivasi jo kovin seuruetta, kun onhan kello jo yli puolenpäivän, ja he päättivät tehdä tulet. Nopeasti aukonlaidasta löytyi sopiva tervaskanto, joka oli tarpeen näin tuulisiin olosuhteisiin. Pian nuotio oli jo kassassa ja makkarat tulilla lämpiämässä. Siinä nuotiolla istuessa ukko kertoi tarinoita jahdeista ja entisistä ajokoiristaan. Yllättäin kesken kaiken teeriparvi lehahtaa keloon keskelle aukkoa.

Nuorukainen hivuttautuu polvilleen reppujakkaralta ja asettaa repun eteensä. Kiväärin on ollut visusti pussissa kokoajan, joten se pitää poistaa varovaisesti pussista lintujen ollessa kuudenkymmenen metrin päässä. Vanha pilkkuseiska asettuu repun päälle ja nuorukainen käy makuulle. Kiikarista nuorukainen huomaa kuinka ruuli riepoo lintuja oksilla. Alaoksalla istuu komea kukko, jonka nuorukainen valitsee parvesta. Tuuli on onneksi suoraan nuorukaisen takaa, joten tähtääminen on helppoa tuulesta huolimatta. Ukko muistuttaa vierestä kuiskaten ”tähtää ihan alareunaan lintua näin läheltä”. Nuorukainen keskittyy, siirtää ristikon alareunaan lintua ja puristaa rauhallisesti liipaisinta. Kiikarin tärähdetty laukauksesta, näkyy kiikarin läpi vain tuulen mukana meneviä höyheniä. Nuorukainen nostaa pään ja pääsee näkemään viime metrit linnun putoamisesta kelon rungonviertä pitkin. Hetken päästä nuorukainen on tyytyväisenä tulilla saaliinsa kanssa ja miettii ettei tullut turhaan otetuksi kivääriä mukaan. Ukkokin on selvästi tyytyväinen nuorukaisen saaliiseen ja hymyilee. Hetken kuitenkin katkaisee ajohaukku tullessaan kuuluville.

Ajo etenee vuorien kanjonia pitkin ja on menossa rantaa kohti. Nuotio levitetään nopeasti ja eväät sekä saalis laitetaan reppuihin. Alas tielle laskeutuminen menee nopeasti ja tielle tullessa ajo on jo aivan rannan lähellä. Ukko ja nuorukainen etenevät tietä pitkin mahdollisimman lähelle ajoa, mutta se hyytyy louhikkoon. Koiria ei näy ja kello alkaa jo lähestymään pimeänaikaa. Ukko huutaa koiria pois ja uros ilmestyy kotvan kuluttua, mutta nuorta narttua ei näy, eikä kuulu. Seurue lähtee kulkemaan veneelle aina välistä kutsuen narttua, mutta sitä ei vieläkään näy. Veneelle saavuttuaan, he nousevat veneeseen ja lähtevät ajamaan myötätuuleen rantoja pitkin. Lopulta nuori narttu löytyy rantakivikolta ja on selvästi iloinen nähdessään isäntäväen.

Kotimatka voi alkaa ja järvenselän ylitys tapahtuu eri reittiä kuin aamulla tuulen takia. Nuorukainen ei voi kuin ihmetelle, kuinka kauniilta myrskysääkin näyttää vesillä. Tyrskyt iskevät välillä viileää vettä kasvoille, mutta se ei nuorukaista haittaa tällaisen päivän jälkeen.