Pyydän keväisin loukuilla supeja, kettuja, minkkejä ja
näätiä, mutta käyn myös jackrussellinterrierini Lucien kanssa jäljittämässä
näitä kaikkia luolan tai itse elukan löytymisen toivossa. Tätä joudun tekemään
siitä syystä, että kaikki tietämäni luolat ovat hylättyjä ja uusia on pakko
löytää, mutta jäljittäminen on tehokasta vain lumisateitten jälkeen ja keväisin
niitä on vielä vähän. Keväisin, kun metsästyskausi
tekee loppuaan ja etenkin kun jäniksen metsästyskausi päättyy, veren vielä
vetäessä erälle on pakko keksiä muitakin harrasteita kuin pienpetopyynti
pitkien lumisateettomien aikojen ratoksi.
Käyn pilkkimässä ja siten saan loukkuihin hyvin syötit,
mutta haaveena aina on saada parempaakin saalista kuin muutama ahven.
Kirjolohia on omasta mielestäni liian helppo saada ja lähdenkin nykyään
lammille vain syömäkaloja hakemaan. Tästä johtuen jouduin miettimään jotain
haasteellisempaa saalista kuin muutamat ahvenet ja lopulta muistin, että Pohjois-Päijänteestä
löytyy erinomaiset jalokalakannat. Sieltä on mahdollista saada, niin taimenta,
järvilohta, siikaa kuin saimaannieriää. Huhuja pääsee aina välistä kuulemaan
kuinka joku on saanut taimenen ja siikoja tuntuu tulevan hyvin, mutta miten on nieriöitten
laita? Tämä minulla pyöri jokusen viikon päässä ja oli pakko aloittaa
tiedustelu, miten näitä voisi saada ja mimmoisista paikoista. Jonkin aikaa
tiedusteluja tehneenä päätin ostaa rautulätkän ja pienen määrän mormyskoja.
Sitten muunsin parista Kuusamon räsäsen seiskasta rautulätkät laittamalla
koukkujen tilalle tapsit, joidenka päähän mormyska tai perho.
Lopulta oli aika kokeilla miten ensimmäinen kerta sujuisi ja
päätin suunnata huhupuheitten keskukseen Konjakin saaren ympäristöön. Kyseinen
alue on nykyään uuden lauhdevoimalan takia arvioitu heikkojäiseksi, mutta
päätin ottaa riskin jäänaskaleiden kanssa pelaten. Jäätä olikin yllättävän
hyvin, mutta en silti voi suositella toimimaan vastaan turvaohjeita, kuten itse
olin toiminut. Olin katsonut ennalta, mistä löytyisi sopiva pakka veden alta ja
suuntasin sukseni sitä kohti. Hiihdettyäni mielestäni tarpeeksi lähelle laitoin
lipulliset ootto-onget taimenia varten syvänteeseen olettamani pakan sijainnin
viereen. Vettä oli noin kaksikymmentä metriä tällä kohdalla ja syyvyyskarttojen
mukaan siinä pitäisikin olla yhdeksäntoista metriä syvää. Säädin painojen ja
syöttitahnan välisen tapsin kolme metriä pitkäksi. Laskin kaikkiaan kolme onkea
veteen ja siirryin etsimään pakkaa.
En millään löytänyt etsimääni pakkaa, mutta yhden kerran
luulin löytäneeni pakan, mutta sillä kohtaa oli kaksi metriä syvempää kuin
kartan mukaan. Hetken pilkittyäni tällä matalimmalla kohtaa tunnen yhden rajun
tömähdyksen ja siimaa vedetään rajusti sivulle. Kala kuitenkin päästää irti ja
nostan lätkän ylös katsoakseni mitä tapahtui. Syötti on kunnossa ja niin on
lätkäkin, joten kuka ottikaan kiinni, oli ottanut lätkään. Oliko tämä taimen
vai nieriä? Se jää arvoitukseksi ja
loppureissun aikana ei käy yksikään kala pilkkiin.
Kotiin palattuani siiat alkavat pyörimään päässä ja pakko niitä on lähteä etsimään. Vanhempieni kotia lähellä olevista lahdista on saatu siikoja aina näin keväisin, joten en lähde merta edemmäs kalaan vaan pysyn muutaman kilometrin sisällä. Käyn useita reissuja, mutta aina samalla lopputuloksella saaliina vain ahvenia loukkuihin.
On Pyhän Patrikin – päivä, aamulla olin käynyt veljeni
kanssa pillittämässä kettua ja tarkistamassa heti tappavat raudat. Veli oli
päässyt näkemään ketun vilahdukselta, mutta se jäikin päivän ainuaksi
riistatilanteeksi ja raudatkin ammottivat tyhjyyttään. Lähden mökkireissulle äidin
ja mummon kanssa. Saavumme mökille ennen
puoltapäivää. Alamme välittömästi laittamaan ruokaa ja lämmittämään mökkiä sekä
erillistä saunarakennusta. Laitan samalla, kun käyn sytyttämässä saunan, yhden
pilkkiongen valmiiksi, johon laitan pystypilkin alle viisitoista senttiä pitkän
tapsin mormyskalla ja viisikymmentä senttiä pystypilkin yläpuolelle sivutapsin
perholla. Olen päättänyt yrittää siikaa ja ahventa.
Syötyäni suuntaan heti pilkille ja menen paikoille, joista
on siikoja verkoilla saatu. Kokeilen taktiikkaa, jossa pilkin aluksi pohjasta
pystypilkillä sekä tasapainolla ahvenia, ja sitten aivan jään alta siikoja
pystypilkillä ja mormyskoilla.
Siikoja en löydä vaikka kuinka etsin, mutta ahvenia sen
sijaan löytyy. Päivä menee nauttiessa komeasta säästä ja yksi yllätyskin löytyy
matkaan. Kolme kanadanhanhea laskeutuu maaliskuiselle jäälle ja se lisää toivoa
Keski-Suomeen kehittyvälle hanhikannalle.
Seuraavana aamupäivänäkään ei löydy siikoja, mutta tiedän
niitä olevan päijänteessä. Ahvenia saan ihan mukavasti ja mökillä
ajanviettäminen on aina rentouttavaa.
Lopulta sorrun ja lähden pilkkimään kirjolohia veljeni
kanssa huhtikuun ensimmäisenä päivänä, Koukun ja Paukun ylläpitämille
Liekkilammille. Isoja siikojakin sinne on istutettu, joten ei auta kuin
kokeilla löytyisikö niitäkin. Varmistaakseni kalasaaliin laitan aluksi
ootto-ongen, mutta mitään ei tapahdu tuntiin ja vaihdan aktiivipilkkiin.
Lopulta vaihdan lampea, jos vaikka kalat löytyisivät helpommalla toiselta
lammelta. Sielläkään ei ole ollut kalat aktiivisia toisten kalastajien mukaan,
joten päätän jonkin aikaa pilkittyäni palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja
siirtyä takaisin toiselle lammelle sekä yrittää saada ootto-ongella lupakala
talteen. Ei mene kuin hetki ja lippu ponnahtaa pystyyn ootto-ongestani. Sieltä
nousee reilun puolentoista kilon kirjolohi.
Nyt voin siirtyä rauhassa yrittämään siikaa keskemmälle
lampea. Lasken pystypilkin, jonka alla on pieni kuusamon siipikirppu –mormyska,
metrin jään alle. Kerkeän hyppyyttämään vain muutaman kerran pilkkiä, kun
tunnen vedon sivulle. Veto on todella pehmeä ja ajattelen sen varmasti olevan iso siika. Teen kaksi pientä nykäystä ja annan pilkin olla hetken
rauhassa. Taas alkaa tuntumaan veto sivulle ja nyt vedän tasaisen vedon vastaan. Samantien alkaa nykiminen tuntumaan vavassa ja nappaan siimasta kiinni. Uitan kalaa kaikessa
rauhassa ja huudan veljen auttamaan kalan koukkaamisessa. Veli on kuitenkin
samalla paikalla, kuin mistä sain kalani ja aivan liian kaukana. Kala ui
avannosta ohi ja näen vain leveän hopoisen kyljen. Huudan veljeä kiirehtimään,
mutta kala päättää kääntää päänsä avannon suulle. Kirjolohi nousee
omatoimisesti kairausreiästä, kunnes sen pää tulee vedenpinnalle. Kala vääntää
itsensä jouseksi reikään ja jumittuu paikoilleen. Vedän vastaan siimasta, mutta
pieni koukku räpsähtää poikki. Tajuan virheeni ja nappaan kalan päästä
molemmilla käsillä, jonka jälkeen heitän sen jäälle. Tämän jälkeen
huudan veljelleni ettei tarvitse enää juosta ja alan nauramaan.
Täytyy
myöntää, että kyseinen kala yllätti minut täysin ollessaan aivan muualla, kuin
missä olen tottunut niiden olevan. Myös se oli myönnettävä itselleni, että
nautin vielä kirjolohen pilkkimisestä.