Jalokalat haaveena ja ahvenet saaliina

Pyydän keväisin loukuilla supeja, kettuja, minkkejä ja näätiä, mutta käyn myös jackrussellinterrierini Lucien kanssa jäljittämässä näitä kaikkia luolan tai itse elukan löytymisen toivossa. Tätä joudun tekemään siitä syystä, että kaikki tietämäni luolat ovat hylättyjä ja uusia on pakko löytää, mutta jäljittäminen on tehokasta vain lumisateitten jälkeen ja keväisin niitä on vielä vähän.  Keväisin, kun metsästyskausi tekee loppuaan ja etenkin kun jäniksen metsästyskausi päättyy, veren vielä vetäessä erälle on pakko keksiä muitakin harrasteita kuin pienpetopyynti pitkien lumisateettomien aikojen ratoksi.

Käyn pilkkimässä ja siten saan loukkuihin hyvin syötit, mutta haaveena aina on saada parempaakin saalista kuin muutama ahven. Kirjolohia on omasta mielestäni liian helppo saada ja lähdenkin nykyään lammille vain syömäkaloja hakemaan. Tästä johtuen jouduin miettimään jotain haasteellisempaa saalista kuin muutamat ahvenet ja lopulta muistin, että Pohjois-Päijänteestä löytyy erinomaiset jalokalakannat. Sieltä on mahdollista saada, niin taimenta, järvilohta, siikaa kuin saimaannieriää. Huhuja pääsee aina välistä kuulemaan kuinka joku on saanut taimenen ja siikoja tuntuu tulevan hyvin, mutta miten on nieriöitten laita? Tämä minulla pyöri jokusen viikon päässä ja oli pakko aloittaa tiedustelu, miten näitä voisi saada ja mimmoisista paikoista. Jonkin aikaa tiedusteluja tehneenä päätin ostaa rautulätkän ja pienen määrän mormyskoja. Sitten muunsin parista Kuusamon räsäsen seiskasta rautulätkät laittamalla koukkujen tilalle tapsit, joidenka päähän mormyska tai perho.

Lopulta oli aika kokeilla miten ensimmäinen kerta sujuisi ja päätin suunnata huhupuheitten keskukseen Konjakin saaren ympäristöön. Kyseinen alue on nykyään uuden lauhdevoimalan takia arvioitu heikkojäiseksi, mutta päätin ottaa riskin jäänaskaleiden kanssa pelaten. Jäätä olikin yllättävän hyvin, mutta en silti voi suositella toimimaan vastaan turvaohjeita, kuten itse olin toiminut. Olin katsonut ennalta, mistä löytyisi sopiva pakka veden alta ja suuntasin sukseni sitä kohti. Hiihdettyäni mielestäni tarpeeksi lähelle laitoin lipulliset ootto-onget taimenia varten syvänteeseen olettamani pakan sijainnin viereen. Vettä oli noin kaksikymmentä metriä tällä kohdalla ja syyvyyskarttojen mukaan siinä pitäisikin olla yhdeksäntoista metriä syvää. Säädin painojen ja syöttitahnan välisen tapsin kolme metriä pitkäksi. Laskin kaikkiaan kolme onkea veteen ja siirryin etsimään pakkaa.

En millään löytänyt etsimääni pakkaa, mutta yhden kerran luulin löytäneeni pakan, mutta sillä kohtaa oli kaksi metriä syvempää kuin kartan mukaan. Hetken pilkittyäni tällä matalimmalla kohtaa tunnen yhden rajun tömähdyksen ja siimaa vedetään rajusti sivulle. Kala kuitenkin päästää irti ja nostan lätkän ylös katsoakseni mitä tapahtui. Syötti on kunnossa ja niin on lätkäkin, joten kuka ottikaan kiinni, oli ottanut lätkään. Oliko tämä taimen vai nieriä?  Se jää arvoitukseksi ja loppureissun aikana ei käy yksikään kala pilkkiin.

Kotiin palattuani siiat alkavat pyörimään päässä ja pakko niitä on lähteä etsimään. Vanhempieni kotia lähellä olevista lahdista on saatu siikoja aina näin keväisin, joten en lähde merta edemmäs kalaan vaan pysyn muutaman kilometrin sisällä. Käyn useita reissuja, mutta aina samalla lopputuloksella saaliina vain ahvenia loukkuihin.

On Pyhän Patrikin – päivä, aamulla olin käynyt veljeni kanssa pillittämässä kettua ja tarkistamassa heti tappavat raudat. Veli oli päässyt näkemään ketun vilahdukselta, mutta se jäikin päivän ainuaksi riistatilanteeksi ja raudatkin ammottivat tyhjyyttään. Lähden mökkireissulle äidin ja mummon kanssa.  Saavumme mökille ennen puoltapäivää. Alamme välittömästi laittamaan ruokaa ja lämmittämään mökkiä sekä erillistä saunarakennusta. Laitan samalla, kun käyn sytyttämässä saunan, yhden pilkkiongen valmiiksi, johon laitan pystypilkin alle viisitoista senttiä pitkän tapsin mormyskalla ja viisikymmentä senttiä pystypilkin yläpuolelle sivutapsin perholla. Olen päättänyt yrittää siikaa ja ahventa.

Syötyäni suuntaan heti pilkille ja menen paikoille, joista on siikoja verkoilla saatu. Kokeilen taktiikkaa, jossa pilkin aluksi pohjasta pystypilkillä sekä tasapainolla ahvenia, ja sitten aivan jään alta siikoja pystypilkillä ja mormyskoilla.

Siikoja en löydä vaikka kuinka etsin, mutta ahvenia sen sijaan löytyy. Päivä menee nauttiessa komeasta säästä ja yksi yllätyskin löytyy matkaan. Kolme kanadanhanhea laskeutuu maaliskuiselle jäälle ja se lisää toivoa Keski-Suomeen kehittyvälle hanhikannalle.

Seuraavana aamupäivänäkään ei löydy siikoja, mutta tiedän niitä olevan päijänteessä. Ahvenia saan ihan mukavasti ja mökillä ajanviettäminen on aina rentouttavaa.

Lopulta sorrun ja lähden pilkkimään kirjolohia veljeni kanssa huhtikuun ensimmäisenä päivänä, Koukun ja Paukun ylläpitämille Liekkilammille. Isoja siikojakin sinne on istutettu, joten ei auta kuin kokeilla löytyisikö niitäkin. Varmistaakseni kalasaaliin laitan aluksi ootto-ongen, mutta mitään ei tapahdu tuntiin ja vaihdan aktiivipilkkiin. Lopulta vaihdan lampea, jos vaikka kalat löytyisivät helpommalla toiselta lammelta. Sielläkään ei ole ollut kalat aktiivisia toisten kalastajien mukaan, joten päätän jonkin aikaa pilkittyäni palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja siirtyä takaisin toiselle lammelle sekä yrittää saada ootto-ongella lupakala talteen. Ei mene kuin hetki ja lippu ponnahtaa pystyyn ootto-ongestani. Sieltä nousee reilun puolentoista kilon kirjolohi.

Nyt voin siirtyä rauhassa yrittämään siikaa keskemmälle lampea. Lasken pystypilkin, jonka alla on pieni kuusamon siipikirppu –mormyska, metrin jään alle. Kerkeän hyppyyttämään vain muutaman kerran pilkkiä, kun tunnen vedon sivulle. Veto on todella pehmeä ja ajattelen sen varmasti olevan iso siika. Teen kaksi pientä nykäystä ja annan pilkin olla hetken rauhassa. Taas alkaa tuntumaan veto sivulle ja nyt vedän tasaisen vedon vastaan. Samantien alkaa nykiminen tuntumaan vavassa ja  nappaan siimasta kiinni. Uitan kalaa kaikessa rauhassa ja huudan veljen auttamaan kalan koukkaamisessa. Veli on kuitenkin samalla paikalla, kuin mistä sain kalani ja aivan liian kaukana. Kala ui avannosta ohi ja näen vain leveän hopoisen kyljen. Huudan veljeä kiirehtimään, mutta kala päättää kääntää päänsä avannon suulle. Kirjolohi nousee omatoimisesti kairausreiästä, kunnes sen pää tulee vedenpinnalle. Kala vääntää itsensä jouseksi reikään ja jumittuu paikoilleen. Vedän vastaan siimasta, mutta pieni koukku räpsähtää poikki. Tajuan virheeni ja nappaan kalan päästä molemmilla käsillä, jonka jälkeen heitän sen jäälle. Tämän jälkeen  huudan veljelleni ettei tarvitse enää juosta ja alan nauramaan. 

Täytyy myöntää, että kyseinen kala yllätti minut täysin ollessaan aivan muualla, kuin missä olen tottunut niiden olevan. Myös se oli myönnettävä itselleni, että nautin vielä kirjolohen pilkkimisestä.