perjantai 30. joulukuuta 2011

Elämäni rakkaus ja Pohjois-Päijänne

Oma metsästykseni pohjautuu täysin rakkaudesta suomenajokoiria kohtaan. Kuten veljeni Timo, jota olen kymmenen vuotta nuorempi, jo mainitsi isämme on elämiemme ajan omistanut ja kasvattanut suomenajokoiria, joten olen kasvanut koirien keskellä ja todellisuudessa niiden kanssa.  Isäni otti minut jo todella nuorena mukaan metsälle ensimmäisen kerran ja en ollut hirveästi polvea korkeampi, mutta tuossa vaiheessa polte metsälle ei vielä syntynyt. Vaan kipinä metsälle kasvoi pikkuhiljaa sitä mukaa, kun rakkauteni ajokoiriin kasvoi. En tiedä mitään mikä omistaa elämänsä, niin antaumuksella isännälleen ja omille haluilleen kuin suomenajokoira.
Kuljin metsällä mukana aina välistä nuorena ja vasta vuonna 2000 suoritin metsästyskortin ollessani 14 vuotias. Olin yrittänyt edellisinä kahtena vuonna suorittaa metsästyskortin yhteensä kolme kertaa, mutta silloin into metsälle ei ollut vielä riittävän suuri, jotta olisin lukenut riittävän tosissani metsästäjäntutkintoa varten.
 Lopullisen sysäyksen sain itsenäisyyspäivän jahdissa 1999, kun isäni kasvattama ajokoirauros Kaiku ajoi lumimyrskyssä yli 6 tuntia jänistä. Muistan tuon päivän ikuisesti, koska ainoat kerrat kun ajoa ei kuulunut oli se liian kaukana havaittavaksi, vaikka uroksella oli ääni kuin ukkosen jylinä koiran iästä huolimatta. Jänis kiersi ajossa kuusikkomäkeä tuntitolkulla pitäen metsämiehiä pilkkanaan pujoitellen heidän väleistään, mutta ajokoiralle ei tuonkaan jäniksen harhautustaidot ja nokkeluus riittäneet vaan ajo kesti hämärästä hämärään taukoamatta. Siinä kun koiraa otettiin iltahämärässä kiinni, älysin mikä nautinto saattaisi olla, kun saisi palkittua ajurin tuon kaltaisesta ajosta kaadolla. Tämä ajoi minut lukemaan seuraavan kevään  ja kesän metsästyslainsäädäntöä todenteolla, ja sain alkusyksyllä suoritettua metsästäjäntutkinnon.
Vajaa kolme viikkoa metsästäjäntutkinnon läpäistyäni  teimme veljeni Timon kanssa kaksi metsästysreissua sorsien iltalennolle, kun veljeni oli päässyt töistä. Ekana päivänä en saanut saalista, mutta veli ampui tavin. Tokana iltana kiertelimme aluksi suolampia, niin kuin edellisenä päivänä. Pääsimme ampumaan paljon, jopa saksanseisojamme Dooriksen seisonnasta, mutta ammuimme ohi. Lopulta, kun olimme siirtymässä suojärven keskelle menevään  niemeen passiin iltalentoa varten Timo huomasi kolme tavia toisella puolella niemeä, niemen pohjukassa. Timo käski minun aloittaa hiipimään niemeen ja minä tein työtä käskettyä. Aluksi hiivin pystyssä rauhallisesti isäni valmetin haulikkorihla sylissäni ja siirryin konttaamaan, kun se alkoi tuntua tarpeelliselta suojan saamiseksi niemestä. Kun oletin päässeeni riittävän lähelle sorsia nousin polvilleni ja näin sorsat noin kahdenkymmenenviiden metrin päässä. Kaksi aivan tiukasti vierekkäin ja yksi metrin sivussa. Muistin tässä vaiheessa sanonnan ”Ahneella on paskainen loppu…” ja en lähtenyt yrittämään samalla panoksella kahta lintua. Vaan otin jyvälle yksinäisen tavin ja puristin liipaisinta. Vesipatsas nousi täsmälleen siltä kohtaa missä tavi oli ja veden tasoittuessa pinnalla kellui vain vähän siipeään rävisyttävä tavi. Veljeni antoi Doorikselle noutokäskyn ja meni vain hetki, kun tavi jo oli käsissäni. Iltalento jäi vähäiseksi, enkä päässyt ampumaan tavin jälkeen, mutta olin tyytyväinen ensimmäisestä saaliseläimestäni.
Nykyään metsästän kaikkea pienriistaa, mutta jänis, kettu ja ilves ovat arvokkaimpina pitämäni saaliseläimet, koska näiden metsästämiseen elämäni suuri rakkaus suomenajokoira toimii erinomaisesti. Olen omistanut yhden ajokoira nartun ennen ja nyt omistan kaksi suomenajokoiraa, uroksen Vehmasmäen Evanin ja oma kasvattamani nartun Hilun, sekä jackrusselinterrieri nartun Lucien. Näiden koirien kanssa olen päässyt kokemaan jo monta metsästysreissua ja pääsette pian lukemaan niistä tarinoita sekä tulevia tarinoita, jotka koen koirieni ja metsästystovereideni kanssa.
Harrastan myös kalastusta ja se sopiikin hyvin minulle, kun metsästyskausi päättyy osaltani huhtikuussa ja voin siirtyä jäitten lähdettyä uistelemaan jalokaloja Päijänteestä. Rakastan Pohjois-Päijänteellä samoilua niin veneellä kuin jalkaisin rantavuoria pitkin ja kalastus lisää vain aikaani rakkaan kotiseutuni luonnossa. Tunnen olevani kasvanut Pohjois-Päijänteellä enkä kotikaupungissani Jyväskylässä, jos ikinään voin jättää tämän seudun olen tehnyt jotain semmoista mihin en usko pystyväni. Oletan, että tulen pitämään Päijänteen aina lähelläni ja omistamaan aina veneen sen rannalla.
Keulassa Evan, Hilu pohjalla ja keskituhdolla Lucie.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti