Näytetään tekstit, joissa on tunniste erätarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erätarinat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. elokuuta 2013

Kauden 2011-2012 lopetus


Majavajahtia 29-30.5.2012

En ollut pahemmin käynyt metsällä ja kevät oli kerennyt pitkälle, kuitenkin soittelin Harrille ja tiedustelin, että mites, jos lähdettäisiin majava jahtiin. Kevät oli edennyt hitaammin viimevuotiseen verrattuna. Venytimme lähtö päätöstä ihan samalle viikolle, kuin vappu olisi.
Lopulta päätimme lähteä, kun saimme tietää, että rannasta jää oli sulanut jonkun matkaa, että näin ollen voisi majavia näkyä ja niitä pystyttäisiin metsästämään.

Suunnitelma oli seuraava, että saavuttiin lauantaina ja sunnuntaina katseltaisiin mahdollista paikkaa josta jahdattaisiin majavaa.
Harrin mökille saaavuttua totesimme, että on edellisvuoteen verrattuna iso ero lammen sulamisessa, rannasta oli pikkaisen matkaa sulaa ja oli selvä, että jahdissa ei voisi käyttää venettä, niin kuin edellis vuonna oli voinut, kun lammet olivat sulaneet kokonaan.
Lämpötila oli kuitenkin ihan reippaasti plussalla ja aurinkokon paisteli, että kelin puolesta ei ollut valittamista.
Joten ei muuta kuin suuntasimme  paikalle jossa viime vuonna majavanpesä sijaitsi. Alku matka käveltiin tietä pitkin ja tien loputtua siirryimme sekametsän joukkoon. Matkaa pesälle olisi muutama sata metriä.
Mukavaa on kävellä keväisessä luonnossa, mitä nyt kuuma rupesi jo tulemaan, kun oli lämpöstä.
Saavuttuamme pesälle tilanne näyttää toivottomalta, sillä ranta on pesän kohdalta täysin jäässä. Tämä selittyy sillä, kun pesä sijaitsee varjoisessa paikassa.
Mutta päätämme lähteä kävelemään pesältä vasemmalle, jos sieltä sulasta löytyisi merkkejä majavan ruokailusta.
Kävelemme rauhassa ja yritämme löytää merkkejä majavista, mutta sulan reunoista ei löydy tuoreita syönnös jälkiä, joten ei auta kuin tehdä uutta suunnitelmaa ja Harri soittaa kaverilleen, joka kertoo ylempien lampien pesistä ja niiden paikoista.
Ajamme tietä niin pitkälle kuin voimme ja lähdemme kävelemään lampea kohti. Tietä kävellessä lähtee maastosta pari kanalintua lentoon ja mietiskelen, että on taas pari kuukautta, kun kanalintu on luvassa ja nyt ovat kannat ollut selkeästi nousussa.
Saavumme polun päähän josta suuntaamme rantaan päin, lunta on paikka paikoin viellä, joka hidastaa liikkumista ja pistää kyllä hikoilemaan.
Saavumme virtaavan kohtaan jossa on silta ja pesä sijaitsee siitä vähän matkan päässä. Sillallta on hyvä katsella ympäristöä. Pettymykseksi pesän ympäristöstä, joka on täysin sula. Ei löydy tuoreita merkkejä majavista ja kävelemme muihinkin suuntii, silti ei merkkejä näy. Toteamme, että viimevuotinen tehokas jahti on vaikuttanut kantaan ja majavia tuntuisi olevan vähemmän.
Tästä kohin olisi pitkä matka kävellä seuraavalle pesälle ja ei auta kuin suunnata autolle.
Kun pääsemme autolle ajamme lähemmäksi lammen toista reunaa, jossa pesä sijaitsee.
Tulemme tien risteykseen jossa on jonkin lainen puinen rakennelma ja siirrämme sen edestä ja ajamme auton hiekkatietä pitkin lähelle maatilan taloa. Ohitamme talon metsäuraa pitkin ja jonkun aikaa käveltyämme saavumme pellon reunaan, jonka takana lampi näkyy.
Lammen rannassa on joka suuntaan polkuja joista majavat ovat liikkuneet syönnöksilleen. Pitkin poikin rinnettä on puita nurin ja merkit ovat ihan tuoreita, että tässä ainakin majavia on. Saavumme pesälle, jossa on kanssa tuoreita jälkiä ja palaamme takaisin pellon reunaan, jossa sovitaan, että minä palaan pesälle ja Harri jää passaamaan polun päähän, jossa on selkeästi liikuttu eniten. Ollaan jo hyvän matkaa illassa ja siirryn pesän lähettyville ja katselen paikan johon siirryn istumaan.
Latailen 308 jonka hankin juuri viikolla, sain aseen edullisesti työkaverilta ja intouduin ostamaan sen, koska olen suunnitellut, että lähtisin karhu metsälle jonain vuonna. Mietin, että turhan järeä ase tähän ja etäisyys on ihan lyhyt, että tässä olis kyllä selvinnyt ihan haulikollakin. Luodikossa on punapiste tähtäin ja tähtäilen sillä rakoja joihin pystysi ampumaan.
Keli alkaa hiukan viilenemään ja aurinko alkaa laskemaan. Alkaa jo tulla aika hämärä, kun yhtäkkiä majava ilmestyy näkyviin ihan suoraan eteeni, majava ui edes takaisin ja näkee kuinka se nuuhkii ilmaa, että kyllä se selvästi haistaa minut. Yritän löytää aukkoa mistä ampuisin, mutta aina on oksia edessä. Sydän jyskyttää vimmatusti ja epäilen, että kohta se lähtee matkoihinsa. Majava on nuori yksilö ja se tuntuu oleva utelias siitä, että mikä tuoksu tämä on ympäristössä ja lopulta majava ui noin kymmenen metrin päähän minusta ja kurottaa itseään hiukan ylös päin ja nuhkii, jolloin vartalo nousean hieman veden yläpuolelle näkyviin ja kuin tilauksesta oksien välissä on viiden sentin aukko, josta kylki näkyy. Asetan punapisteen aukkoon ja lähden puristamaan liipaisinta hitaasti. Laukaus rikkoo rauhallisen kevät illan ja majava jää sätkimään veteen. Ryntään majavan luo ja nostan sen rannalle.
Hetken kuluttua Harri ilmestyy luokseni ja kertoo, että ei ollut uskonut, että mitään tapahtuisi ja oli jo soittamassa minulle, että tule pois. Siitä ei ollut kulunut kuin hetki niin suunnastani oli kuulunut laukaus.
Kävelemme pesästä sivummalle ja suolistan majavan siellä, kun olen suotiutunut hommasta suuntaamme kohti autoa, kun saavumme autolle siellä seisoo mies, joka aloittaa kovan tenttaamisen, että millä asioilla ollaan ja keitä ollaan. Mies kertoo, että vanhukset pelkää, kun aseitten kanssa liikutaan lähettyvillä ja tielläkin ollut puurakennelma oli esteenä, että ei ulkopuoliset käyttäisi tietä keväällä. Asialliseti keskusteltuamme pyydämme anteeksi ja lupaamme, että emme tule siihen kohdin autolla enään.
Hyppäämme autoon ja lähdemme ajamaan Harrin sedän luo, jossa söisimme ja saunoisimme rauhassa, koska nukkumaan ei olisi kiirettä. Ajelessa sovimme, että mennään huomenna samaan paikkaan ja jätetään auto kauemmaksi tien varteen. Sovimme, että jos Harri menisi pesän viereen ja minä polun päähän. Kun olen kertonut Harrille, että siinä olisi selvinnyt haulikon kanssa, niin Harri päättää, että ottaa seuraavana iltana vanhan yksipiippuisen tikan passiin.
Aamulla nukumme pitkään ja herättyämme keksimme touhua ja päätämme käydä kaupassa ja touhuamassa muutakin, kun kiirettä ei ole.
Keli on edelleen mainio, joskin nyt on pilviä hiukan enemmän, mutta näyttäisi, että kirkastuu taas iltaa kohti.
Vaikka huomennakin on vapaa niin pitää palata vappuillaksi pois, kun Harri on sopinut vaimon kanssa, että tulemme pois silloin. No pitää keksiä muuta tekemistä vappuaatoksi kuin majava jahtia, kuten vaikka munkin syöntiä ja siman juontia.
 Kello on ylittänyt jo kuuden ja lähdemme ajamaan metsälle. Tällä kertaa jätämme auton päätien varteen, josta on reippaasti enemmän matkaa lammelle. Otamme suunnan lampea kohti ja lähdemme kävelemään männikköä pitkin eteenpäin.
Saavumme perille ja jään majavanpolun lähettyvillä olevan kiven taakse kyttäämään, että josko sieltä majava illan aikana ilmestyisi näkyviin.
Serkku soittaa ja kyselee kuulumisia. Jonka jälkeen jatkan taas joutsenien ääntelyjen kuuntelemista ja rannan ihmettelmistä, että näkyisikö siinä uintivanaa vedessä. Mutta mitään ei näy ja kello rupeaa lähenemään justiinsa samoja aikoja, kun ammuin edellisenä iltana majavan ja ei mene kuin hetki, kun pesän suunnasta kuuluu haulikon laukaus ja melkein heti toinenkin laukaus.
Kävelen pesälle jossa Harri on majavan kanssa. Onnittelen Harria ekasta majavasta ja otamme valokuvan Harrista ja majavasta. Majavan käsiteltyämme lähdemme palaamaan autolle ja totean, että taas yksi metsästys kausi on  ohi. Mutta uuteen kauteen ei ole niin pitkä aika kuin ennen, kun lopetettiin metsästys jänis jahtiin. Mutta nykyisin sitä on kohta taas elokuisessa kyyhkyjahdissa.
Reissu oli erittäin onnistunut, silti vaikka majavat olivat vähentyneet huomattavasti edellisestä vuodesta, että majava haitta oli selkeästi laskenut jokaisella lammella. Seuraavana päivänä ajelimme kohti Jyväskylää ja odotellen kalalle pääsyä.




Ekan illan saalis

Harrin eka majava


perjantai 6. tammikuuta 2012

Lucien tuurilla


On aika aloittaa Lucien tarina. Kyseessä on jackrussellterrieri narttu, jonka ostin luola- ja jäljestyskoiraksi. Koira on todellinen ilopilleri, joka on jo aika kokenut jäljestyskoira ja metsästysinnoltaan omaa luokkaansa, joka sillä on todella vahva.

Aloitin jäljestyskoulutuksen jo, kun Lucie oli vasta kymmenen viikkoinen pentu. Ekaksi piilotin teeren siipeä sisätiloihin ja palkitsin koiraa aina, kun se löysi sen. Kaksitoista viikkoisena tein siivellä hajujälkiä pihalle, kun lucie oli sisällä ja päästin sen ulos etsimään. Aina nuori koira löysi siiven vaikka, kuinka tein konnankoukkuja siipeä vetäessä. Treenasin tasaisesti jäljestystä kesän ajan ja koira tuntui jo vähän kyllästyvänkin puuhaan, joten päätin aloittaa kokeilumielessä noutoharjoittelun. Noudattaminen meni vähän piloille, koska menin vaatimaan nuorelta koiralta liikoja, tosin koira osoitti riistatilanteissa omaa tahtoaan ja taitoaan aivan erillailla tulevaisuudessa. Vesinouto sujuu mallikkaasti pallolla nykyään ja olen täysin tyytyväinen koiran noutotaitoihin, kun veljeltä löytyy nykyään saksanseisoja.

Siirryn tarinassani syksyyn ja Lucien ekaan riistatyöhön. On syyskuun 13. päivä ja olemme Jämsässä metsällä, en ole ampunut vielä yhtään kanalintua. Päätän lähteä pienelle helpolle lenkille terrierin kanssa, kun koirakin on vasta seitsemän kuukautta. Suuntaamme siemenveljelykselle uraa pitkin kävelemme hetken ja yht’äkkiä Lucie näyttää innostuvan sekä merkkaavan jonkin hajun. Se lähtee seuraamaan hajuja ja minä siirryn yhden siemenpuurivistön eteenpäin varmuuden vuoksi. Kohta alkaa teeriä nousemaan koiran edestä. Päästän ensimmäiset kaksi ruskeaa ampumatta ja yritän katsoa kukkoa, mutta ainut kukko lentää puun suojissa suoraan poispäin. Koiran nenän edestä nousee vielä yksi naaras ja päätän ampua, kiitokseksi koiralle riistatyöstä. Ammun kerran ja lintu tippuu. Huudan Lucielle käskyn "etsi", vaikka tiedän tarkkaan missä lintu on. Kun koira pääsee teeren luokse se yrittää lähteä karkuun. Terrieri nappaa linnun suuhunsa ja käsken sen tuoda lintu luokseni. Nuori koira tottelee ja kävelee vielä elossa oleva lintu suussaan luokseni ja irroittaa käskystä. Täydellinen suoritus mikäli olisimme spanielikokeissa. En voi kuin ihmetellä, miten koira onnistui näin mainiosti. Palkitsen koiran linnun sydämellä, kun suolistan linnun. Koira näyttää todella tyytyväiseltä ja ilmeisesti myös sitä on. Siten sujui Lucien ensimmäinen riistatyö, jonka varmaan muistan aina.


Seuraavaksi käyn läpi yhden muiston Lucien riistatyöstä, joka oli aika merkittävä koiran kehitykselle. Riistatyö on jäniksen karkoittaminen ja tämä vähän pilaa terrieriä, koska ei sen tarvitsisi, niin innoissaan kaivaa jäniksiä kiertäessä kanalintuja. Ammuin siis Lucielta jäniksen toiseksi riistaeläimeksi. Selostan tilanteen vähän tarkemmin. Olemme Timon ja Lucien kanssa Pihtiputaalla kanalinnustamassa sekä kuvastamassa hanhia soilta. Iltapäivällä päätämme lähteä kiertämään kanalintuja. Lenkkiä kävellessämme näen jonkin ruskean vilahtavan kivien välissä. Uskon sen olevan koppelo ja käsken koiran jäljelle. Etenemme koiran mukana ja olen varma, että näin harhoja ja koira vain haistelee jotain muita jälkiä. Sitten yht’äkkiä hyppää jänis liikkeelle koiran nenän edestä. Timo ja minä alamme ampumaan jänistä. Toisellä panoksella se kellahtaa ja varmistan vielä kerran, että se kuoli. Näin tuli terrieriltä ammutuksi sen karkoittama jänis, jos olisi ollut ajurit mukana olisin jättänyt ampumatta. Tämän asiosta ei terrieriä voi jäniksen kaadolla enää pitää vapaana tai alkaa varma rähäkkä ajokoiran kanssa.

Ensimmäisen syksyn aikana Lucie tekee kaiken kaikkiaan kahdeksan riistatyötä, joista suurinosa oli haavakko lintujen jäljestyksiä. Merkittävin suorite omasta mielestäni komeilee kuitenkin asekaapin päällä. On lokakuun puoliväli ja sataa kokoajan vettä. Isä patistaa minua lähtemään kiertämään ja yrittämään ensimmäistä metsoani. Olemme Korpilahdella isälle jo hyvin tutussa maastossa. Olen nähnyt eräässä kohdassa vaikka kuinka monesti metsoja ja tosiaan monikossa. Lähden kiertämään pieniä mäkijä Lucien kiertäessä edessä siksakkia. Huomaan kuinka iso tumma lintu siirtyy sadan metrin päässä maassa mäen rinteellä kivien suojassa. Etenemme ja pian Lucie saa hajun nenäänsä. Se alkaa kulkemaan jälkivanaa, mutta lintu ei lähde tästä mäestä. Mietin taas nähneeni omiani, mutta luotan terrieriin ja jatkan sen perässä. Terrieri alkaa nousemaan seuraavaan kukkulaan ja nousen perässä. Pääsemme mäen päälle ja koira pysähtyy sekä alkaa vilkuilemaan kummallekkin sivulle, kuin olisi hävittänyt jotain. Mietin, että tässä lintu on noussut siivilleen ja mennyt menojaan. Sanon Lucielle ”Käännytään tästä, ei se enää täällä ole”, mutta koira syöksyy nopeasti kivien taakse. Nyt alkaa ryminä. Näen kuinka iso musta nousee siivilleen kivien suojissa. Katson että noitten lohkareiden väliin voin ampua ja heitän nopean laukauksen. Menee tovi ja kuuluu kova tymähdys. Alkaa kiinni juoksu. Terrieri painaa minkä kerkeää, mutta varvut hidastavat pientä koiraa. Lintu tippui melkein sadan metrin päähän mäen alle ja joudumme juoksemaan aivan tosissamme, koska lintu liikkuu aika nopeasti jalkamiehenäkin. Pääsen kolmeenkymmeneenviiteen metriin ja ammun laukauksen kaulaa kohti. Lintu vaipuu räpistäen maahan ja kohta sitä haistelee kunnioittavan välimatkan päästä terrieri. Menen luokse ja taputan koiraa. Kiitän sitä hyvästä riistatyöstä ja siitä, että se mahdollisti ensimmäisen ukkometsoni. Lintu on iso ja vanha homenokka. Rohkea täytyi terrierin olla, että itseään kaksi kertaa isompaa lintua uhmasi. 



On aika siirtyä talveen ja ketun luolille. Ensimmäiseen kertaan, kun Lucie yritetään luolaan. Olen jo useampaan otteeseen katsonut, kuinka tasaisesti, Petäjävedelle erään maatilan mailla, ilmestyy rinteestä ketun jälkiä ja olen löytänyt mahdollisen asutun luolan. Edellisenä yönä on satanut lunta. Päivän metsästämme jänistä, mutta ajo kiertää alueesta ulos iltapäivällä ja päätän lähteä katsomaan olisiko luolassa asukkeja, ennen kuin tulee pimeää. Nousemme rinnettä ja kolmesataa metriä ennen luolaa. Lucielta nousee karvat pystyyn ja se alkaa äristä. Tässä vaiheessa jo arvaan ketun lähteneen luolasta iltaiselle metsästysretkelleen, mutta jatkamme luolalle. Haluan nähdä mitä tapahtuu luolilla, jos koira on jo näin raivona tästä etäisyydestä. Kävelemme luolan suut rinkiin ja yhdestä suusta tulee ketun jäljet ulos. Päästän koiran irti, hetken se kiertää luolansuita joita on kolme hyvin lähekkäin. Sitten terrieri ampaisee yhteen suuaukoista, josta ei ole jälkiä ulos. Koira menee eteenpäin rähinällä ja aloittaa haukkumisen. Puristan asetta jännittyneenä, että onko siellä sittenkin toinen kettu vielä? Hetken päästä haukku laantuu ja kuulen vain murinaa. Lopulta tulee hiljaista. Mietin ampuiko koira suoraan kettuun kiinni vain yhdentoista kuukauden iässä. Odotan jännitykselle mitä seuraavaksi tapahtuu. Kohta koira ilmestyy toisesta luolansuusta ulos ja näyttää olevan todella kuumana. Usutan sen reikään josta ketun jäljet tulee ulos, jos se vaikka ei mahtunut perään edellisessä reijässä ja tästä pääseekin elukan luokse. Koira käy nopeasti onkalon läpi ja tulee ulos. Nyt kuitenkin jo huomattavasti rauhoittuneena. Tämä oli Lucien ensimmäisiä kertoja, kun se oli luolilla.



Olen aiemmissa kirjoituksissa puhunut, kuinka Lucie oli mukana Oulujärvellä ja Rahjassa. Nyt kerron pari tilannetta, joissa oli koirasta apua ja miten koiralta saatiin ensimmäinen pienpeto syksyllä 2009. Oulujärvellä olemme avauksessa Juha-Matin kutsuttua meidät käymään vierasjahdissa. On avaushetki ja sorsia on saaren pohjukassa, jonka kaislikkoon olemme tunkeneet kumiveneellä passiin. Lintuja nousee ilmaan ja näen kuinka telkkä tulee sivusta kuville päin, jotka on kaislikon edustalla. Timo sanoo ”Nyt tulee ammu vaan, kun siltä tuntuu.”, en huomaa pohjukasta tulevia sorsia ja ammun telkkää joka retkahtaa. Sitten Timo alkaa ampumaan toiseen suuntaan ja olen ihmeissäni. Sieltä tuli heinäsorsia, jotka alkoivat kääntymään, koska ammuin telkkää. Ammun sekaan pari kertaa ja näyttää kuin yksi sorsa saisi osuman Timon laukauksesta, ja tippuisi rantaan. Timo lähtee Lucien kanssa etsimään sorsaa, kohta tulee veli poika tyytyväisenä heinurin kanssa. ”Et kyllä usko miten tän sorsan sain alas! Potkaisin sen alas, kun Lucie ajoi sen lentoon rannasta!” Myöhemmin, kun lintu nyljettiin siinä ei ollut haulin raapaisuakaan, joten lintu tuli tapetuksi paljain käsin, vaikka olimme varmoja sen olevan haavakko.


Aika siirtyä Rahjan saaristoon, on puolipäivä ja tulemme kuvastamaan luodolle. Lucie alkaa tohkeissaan kaivelemaan kivien välejä ja levitämme kaaveita. Sanon: ”Mitäköhän se tuolta luulee löytävänsä?” Timo vastaa: ”Ei voi tietää, mutta hyvin se tuntuu haisevan Lucien nenään, ehkä sorsien suolia…” Alamme kuvastamaan kaikessa rauhassa, jos vaikka olisi iltapäivälentoa. Jätämme koiran touhuamaan ja välistä se vähän rähiseekin. Kohta se rähähtää vähän kovempaa ja käännyn katsomaan mitä siellä tapahtuu. Koira on siirtynyt isomman kiven juurelle ja kaivaa jotain sen alta. Käännyn takaisin kaaveisiin päin ja pillittelen kaikessa rauhassa. Yllättäen kuvien keskelle ilmestyy jonkin tumma pinnan alta. Kysyn Timolta:”Onko toi saukko?” ja Timo vastaa: ”Ei se on minkki. Ammu!”. Tottelen käskyä ja ammun. Vesipatsas nousee siltä kohti missä minkki oli. Mutta minkkiä ei näy veden laannuttua. Se nousee kohta toisessa kohtaa ja ammumme siihen kumpikin. Timo vain hetkeä aiemmin. Nyt minkki raukenee siihen. Ihmettelemme mistä minkki oikein siihen ui. Ei tullut ensimmäisenä mieleen mistä, mutta illalla älyämme sen olleen Lucien kaivelema asia kivien alta. Ainakin kovalla mielenkiinnolla koira sitä haisteli, kun hain minkin kuvien keskeltä.


Toivottavasti pääsen kirjoittamaan koiran tarinaa lisää jatkossa ja jäihän tässä jo pari metsästyskautta käsittelemättä. Loppuun laitan kuva sarjan, jossa lucie esiintyy jokaisessa tilanteessa.

Rahjassa laavulla Lucie ja Timo

Teeriä kuvastamassa Punasuolla, kuvassa Lucie ja Timo

Toinen haapanoista Lucien ruovikosta kaivama

Sumuinen aamu jahdissa

Teeriä kuvastamassa Jämsässä

Lucien Timon syliin ajama heinuri Oulujärveltä sekä samaista tilannetta ennen ammuttu telkkä

Lucien jäljittämä haavakko kyyhky


keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Hanhihulluus kantaa hedelmää


On aika siirtyä tutkailemaan hanhestuskautta 2011. Tämä kausi oli hanhien osalta parempi, kuin pystyin kuvittelemaan. Kävimme kaksi reissua Rahjassa ja kuvastimme hanhia Keski-Suomen soilla, sekä kävimme hanhenmetsästysreissulla Vadstenassa Ruotsissa. Taas kerran kävimme reissun Rahjassa aloituksessa, jolla saimme mainion sorsasaaliin, mutta hanhi jäi vieläkin puuttumaan. Teimme myös toisen reissun Rahjaan ja haluan kertoa tästä reissusta enemmän.
On perjantai ilta ja suuntaamme veneen saariston ytimeen. Välillä näemme hanhiparvia ja odotuksemme ovat aika suuret, koska aamulento on monesti monta kertaa vilkkaampi kuin iltalento ja nyt tosiaan lentää illaksi todella hyvin hanhia. Päätämme mennä levittämään kaaveet aamua varten jo nyt, että saamme nukkua melkein koko pimeän ajan. Kaaveiden levittäminen on mahdollista etukäteen, koska säätiedotuksen mukaan tuulee samasta suunnasta myös aamulla. Suuntaamme nyt tuttuun paikkaan, jossa edellisenä vuonna pääsimme ampumaan useaanotteeseen hanhia. Tällä kertaa olemme kasvattaneet kaaveiden määrää huomattavasti, koska ensimmäisellä reissulla tänä syksynä olemme havainneet kanadanhanhia ja olemme ottaneet kanukin kuvat käyttöömme. Laitamme kaaveet tuuleen päin ja istumme hetken miettien jäämmekö nukkumaan luodolle, joka sijaitsee joen lähellä. 


Nukumme kuitenkin yömme laavulla ja heti hämärän alussa kiiruhdamme kuvastamaan. Kaikessa kiireessä Timo unohtaa panoslaukkunsa laavulle. Laittaessamme itsetehtyjä blindejä kuntoon Timo huomaa panoslaukun puuttuvan. Timo kiroilee hetken ja päättää lähteä hakemaan panoksensa. Laitan blindiini ruokoja ja Timo vetää perämoottoria käyntiin ekaa kertaa. Huomaan kolme merihanhea. Timo vetää uudemman kerran perämoottoria käyntiin ja kiroilee. Hanhet kääntyvät metakasta huolimatta kaaveita päin. Painaudun pajun oksien taakse ja lataan nopeasti aseeni, mutta vain parilla panoksella. Hanhet lähestyvät kaaveita rauhallisesti ja tarkastelevat niitä. Ne laskeutuvat hiljalleen alemmas ja alemmas. Nyt hanhet ovat laajan kaavesetin toisella laidalla, johon juuri ja juuri kehtaisin edes yrittää laukausta. Juuri, kun hanhet aloittavat vahvan jarruttamisen laskeutumista varten, ne huomaavat jotain ja ottavat taas korkeutta. Oletan hanhien huomanneen veljeni ja päättelen ettei niitä ole mahdollista saada kuville enää. Otan ennakon ja ammun. Kaksi hanhea ottaa osumaa, toinen putoaa kuin rätti ja toinen lähtee loivaan syöksyyn. Keskityn syöksyyn lähteneeseen hanheen ja valmistaudun ampumaan sitä välittömästi sen koskiessa veteen, mutta hanhi alkaakin ottamaan taas korkeutta. Ammun sitä kaksi kertaa, mutta turhaan.
Timo huutaa taustaltani ”JEEES!!!” ja nousen ylös. ”Kyllä se siellä on, kun noin tippui. Lähen nyt nopeasti hakemaan laukun.” sanoo Timo, yritän kuitenkin pyytää Timoa jäämään ja varmistamaan koiran kanssa, että hanhi löytyy. En nimittäin näe hanhea vedessä mihin se putosi. Mutta Timo riuhtoo jo moottoria käyntiin ja ei kuule. No lähden kahlaamaan hanhen putoamiskohtaan ja ihmettelen koko ajan missä se oikein on, koska se tippui todella harvaan kortteikkoon johon näkee auringon nousua vasten selvästi. Pääsen paikalle ja en löydä mitään. Nyt iskee paniikki ja kiroan veljeäni. Yritän soittaa veljelle kännykällä, mutta eihän perämoottorin yli pysty kuulemaan puhelinta. Ajattelen hetken ja vähän rauhoitun. Alan kiertämään ruovikkoja jotka ovat pienten luotojen ympärillä. Mietin ettei ole ongelmaa, jos se on ruovikossa, koska koira tulee kohta paikalle. Nyt minun täytyy vain varmistaa, ettei hanhi pääse uimaan avovedessä pakoon. Katson ympärilleni ja en näe hanhea uimassa pakoon putoamispaikan puolella. Sitten kierrän luodon toiselle sivulle. Huomaan järkytyksekseni jotain sadanviidenkymmenen metrin päässä. Tiedän ettei siinä ole ollut mitään aiemmin. Mikä ihme se on? Se ei näytä edes heinäsorsan kokoiselta. Muistan kuulleeni kuinka haavakko hanhi voi painautua aivan vedenpinnan tasalle piiloutuakseen siten, että sen kaula on ainoastaan vedenpinnalla. Alan juoksemaan kahluuhousut jalassa ja kun olen juossut parikymmentä metriä, näen kuinka hanhi alkaa levittämään siipiä. Nyt pistän kaiken peliin, vaikka olen jo lantiota myöten vedessä, juoksen minkä pystyn. Saavutan lintua se on selvästi todella pahasti vaivainen. Pääsen kahdenkymmenviiden metrin päähän ja annan palaa. Lopetus laukaus osuu nappiin ja hanhi retkahtaa elottomaksi. Huohotan, nauran ja kahlaan hanhen luokse. Olen nyt virallisesti saanut ensimmäisen hanheni. Soitan isälle vaikka kello on vasta puolikuusi aamulla. Isä ei vastaa, mutta hetken päästä kännykkäni alkaa pärisemään. ”Nyt sain sen! Sain sen! Ekan hanheni!” sanon muuta en puhelusta muista, mutta ei sen väliä. Pääsin tekemään ensikertalaisen veriparran.
Reissulla emme saa toistatilaisuutta, emmekä muuta saalista. Tästä en ole pahoillani, koska viisi vuotta sitten syntynyt hulluus on vihdoin kantanut hedelmää. Käymme kuvastamassa useassa eri paikassa muuttavia metsähanhia soilta ja yksi reissu on jäänyt mieleen, koska siinä olisi ollut mahdollista minulle tai veljelleni saada ensimmäinen metsähanhi. Olemme Pihtiputaalla suolla kuvastamme sekä metsähanhia, että teeriä. Näin on viisaampi tehdä Keski-Suomen korkeuksilla, koska todellisuudessa muuten ei ole hirveästi virikkeitä maatessa passissa märällä suomättäällä. Teeret ovat suhteellisen hiljaisia vaikka syyssoitimen pitäisi olla parhaimmillaan. Kohta suhautuksiimme vastaa teerikukko omalla suhahduksellaan. Se suhauttelee pitkään takaisin meille, mutta ei suostu tulemaan tarkistamaan kuka siellä on, ehkä se jo näkee teerenkuvat jostain kauempaa. Päätän kokeilla hanhipilliä väliin, vaikka onkin täysin hiljaista sillä rintamalla. Kohta Timo huudahtaa ”Nyt tulee!” käännyn katsomaan ja näen linnut vain vilahdukselta, jotka kääntyvät aivan väärään suuntaan. Sitten Timo alkaa hihkumaan ”Pillitä nyt! Ne on hanhia!”, mutta tilanne on hukattu jo siinä kohtaa, kun Timo päätti ilmoittaa kovaan ääneen linnuista. Teeret olisivat monesti tämän kestäneet, mutta arat metsähanhet ovat toinen asia. Ne olivat veljeni mukaan tulossa suoraan kuvia kohti. Näin menetimme ainoan kunnon tilaisuuden saada metsähanhet kuville Keski-Suomessa sinä syksynä. Tässä olisi ollut hyvä mahdollisuus Timon ensimmäisen hanheen, mutta mahdollisuuksia Etelä-Ruotsin reissulla tulisi riittämään.



Lokakuussa lähden ensimmäistä kertaa turistimetsästysreissulle ja suuntaamme Ruotsin Vadstenaan. Lähdemme kolmen hengen miehistöllä: minä, Timo,  Saku(saksanseisoja) ja Jukka, joka on Timon lapsuudenkaveri. Menemme laivalla Turusta  Tukholmaan ja sieltä ajamme Vadstenaan, jossa meitä pitäisi odottaa erinomaiset hanhitiheydet. Matkalla näemme muutaman metsähanhiparven ja odotukset ovat kovat. Saavumme paikan päälle ja meitä tulee tovin kuluttua hakemaan reissun järjestejä. Hän opastaa meidät majoitukseemme ja sovimme tapaavamme parin tunnin päästä valmiina jahtiin samaisessa paikassa, josta meidät noudettiin.Pääsemme jahtiin Vätternin ja Tåkernin välissä olevalle pellolle. Illalla lentää hurja määrä hanhia, mutta hyviä paikkoja ei oikeastaan tule ja ammumme ohitse nekin joissa kokeilemme onneamme.


Käymme nukkumassa yön ja tulemme aamulla samalle pellolle. Hanhia lentää edes ja taas, mutta ne tuntuvat laskeutuvan kaikki takanamme oleville pelloille, kuten edellisenä päivänäkin. Tällä kertaa tuollakin pellolla on metsästäjiä ja ne estävät jonkin verran lintujen laskeutumista samalle pellolle. Kohta tulee suoraan sivustamme yli viidenkymmenen kandanhanhen parvi. Olemme aika isoilla väleillä, koska eilen olimme kasassa ja meitä ohitettiin kummaltakin puolelta. Parvi ylittää Timon ja hän päästää parven kärjen ylitseen, kunnes viimeiset linnut ovat kohdalla ja alkaa ampumaan. Timo aiheuttaa parvessa sekasortoa ja se yrittää kääntyä, mutta parvi on niin laaja ettei se pysty kääntymään ennen meitä. Jukka ampuu laukauksensa. Odotan rauhassa ja otan parvesta yhden kohteeksi. Katson mielestäni sopivan ennakon ja ammun, näen kuinka se saa osumaa. Lintu tulee kokoajan lähemmäksi, mutta päätän olla muuttamatta ennakkoa, koska laukaus näytti osuvan taakse. Ammun toisen laukauksen ja tulee täysosuma. Reissun ensimmäinen hanhi on nyt varmistettu ja Saku saa noutaa sen. Lopetamme, kun tulee nälkä ja  lähdemme syömään.


Ruokailun jälkeen siirrymme pelloille toiselle puolen kylää ja tämä paikka näyttää todella lupaavalta. Paikalla järjestejällä on lisää kanadanhanhen kuvia, joten voimme luottaa ainakin kaaveiden määrään. Asetamme kaaveet laajaan kaareen ympärillemme, kuten kaikissa jenkkilän opetusvideoissa on opetettu. Laitamme blindit hyvin valmiiksi ja sitten ei muuta, kuin kyttäämään. Aluksi tulee sivustamme muutama parvi ohitse ja ne ei välitä pillistä. Sitten yllemme tulee kiertämään merihanhia, mutta jätämme ampumatta, koska etäisyys ei ollut mikään paras. Olen tulikäskyn antajana ja pidin huolen siitä, että paikat olisivat oikeasti hyviä. Sitten tulee kanadanhanhiparvi lentäen ohitsemme. Alamme pillittämään tosissamme Timo säestää ja minä avaan. Hanhet kiertävät meitä ja ne jakaantuvat kolmeen parveen. Nyt odotan maltilla ja katson kuinka toistakymmentä hanhea lentää ylitsemme, mutta en anna tulikomentoa, koska kaksi muuta tokkaa on juuri laskeutumassa takaamme kuville. Jostain syystä hanhet alkavat nostamaan korkeutta juuri ennen maata ja anna tulikomennon. Samalla kun nousen alkaa jo tulitus. Timo on hätäillyt ja noussut ylös aiemman parven ylittäessä meidät. Timo ampuu aluksi ja pudottaa hanhen. Ammun nopeasti kaksi kertaa ja Timo ampuu samaa hanhea, mutta se jatkaa lentoa. Tiesin etten osunut tähän hanheen. Jostain syystä Jukka ampuu vasta hanhi, kun se on kauempana. Jukka onnistuu haavoittamaan sitä ja se liitää alas pellolle. Lopetus sujuu varsin ripeästi Jukan kerettyä paikalle. Palattuaan Jukka kertoo ettei eka panos jostain syystä lähtenytkään ja joutui tekemään nopeasti latausliikkeen puoliautomaattihaulikollaan.  Alkaa olla hämärä ja Timo lähtee katsomaan onko Sakulla kaikki hyvin. Koska on hämärä, vaihdan panokset raskaampiin. Takaamme tulee kohta kanukkiparvi, joka lentää suoraan ylitsemme yrittämättä laskeutua. Avaamme tulen, kun ne ovat menossa poispäin. Osun hanheen ja se alkaa menettää korkeutta. En ole varma mihin se liiti ja juoksemme Jukan kanssa peltoa alaspäin. Jonkin aikaa etsittyämme hanhi yrittää lentoon Jukan sivulla. Jukka juoksee riittävän lähelle ja ampuu lopetuslaukauksen. On jo pimeä ja suuntaamme autolle.



Aamulla palaamme samalle pellolle, johon jätimme kaaveet valmiiksi. On vähä tuulinen halla-aamu, joka on kuvastajan painajainen, koska hanhien laskeutumissuuntaa ei voi ennustaa. Kuvat ovat jäässä ja joudumme kääntämään niiden kulmaa tuulen mukaiseksi. Aluksi linnut eivät usko laisinkaan kaaveita, jotka ovat kuuran peitossa. Menee jonkinaikaa ja ohitsemme lentää jättimäinen parvi, joka kuulostaa laskeutuvan viereiselle pellolle, joka on luvassa. Timo lähtee tarkistamaan laskeutuivatko hanhet vai miten ääni kuuluu vieläkin koko ajan. Laukausta ei kuulu ja aikaa kuluu. Pian näen kaksi hanhea tulevan Jukan suunnasta ja aloitan pillittämään niitä. Ne uskovat hyvin pilliä ja odotamme rauhassa, kun ne lähestyvät. Yllättäin hanhet laskeutuvatkin liian kauaksi minusta, tuuli on tyytynyt täysin ja kiroan sitä mielessäni. Käsken Jukkaa yrittämään ja tuurit ovat kohdillaan. Jukka saa ammuttua kummatkin hanhet. Kohta Timo tulee takaisin ja sanoo nähneensä koko tapahtuman. Jatkamme kuvastusta ja kohta alkaa takaamme lähestymään parvia. Aluksi pari parvea menee sivusta ohi, mutta pian tulee parvi suoraan kohti. Pillitämme niitä kuin viimeistä päivää ja taas kerran linnut laskeutuvat asemiimme nähden väärästä suunnasta. Joudun kääntymään blindin kanssa ja se pyörähtää päälleni. Saan kuitenkin ammuttua hyvän laukauksen, joka osuu hanhea kaulantyveen ja silmänräpäystä myöhemmin Timo osuu samaan lintuun. Linnut kiertävät ja pojat pystyvät jatkamaan ampumista, mutta minä en. Toinen hanhi suistuu taas alemmas pellolle ja Jukka käy lopettamassa sen. Timon kanssa neuvotellaan kumman hanhi on ja päätän antaa hanhen, koska todellisuudessa ei sillä ole merkitystä, kun samaan pakastimeen menee vanhemmille kuitenkin, sekä olen tarvittavat hanhet täksi kaudeksi ampunut. Saimme reissulla siis yhteensä kahdeksan kanadanhanhea.
Timo, Saku ja minä



Reissu oli hyvä ja itsepillittämät hanhet tuntuivat paljon paremmalta, kuin oppaiden pillittämät. Joten voimme olla ylpeitä reissusta. Tämän kirjoituksen jälkeen siirryn kirjoittamaan koirista, jäniksen metsästyksestä ja jalokaloista. Pian toivon aloittavani koirille aivan oman blogin ja jätän tämän blogin päävastuun veljelleni, mutta tulen kirjoittamaan vielä välistä jotain tännekkin.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Hanhet haaveissa


Jatkan tarinaani, kuinka kehityimme hanhen jahtaajista hanhen metsästäjiksi. Merkittävin kehitys tuli ensimmäisellä reissulla Rahjassa, kun opin tekemään hanhipillillä merihanhien huomio-kiljahduksen, joka muutti hanhitilanteiden määrää aivan järjettömästi.
Nyt on aika palata takaisin vuoteen 2008. Olemme palaamassa Rahjasta ja alamme miettimään pitäisikö mennä takaisin seuraavana viikonloppuna. Kivijärvellä, kun olemme pysähtyneet kahvittelutauolle bensa-asemalle, Timo ehdottaa palaamista hanhijahtiin seuraavana viikonloppuna. Tällä kertaa meidän ei tarvitsisi ottaa tavaraa niin paljoa mukaan, koska tiesimme nyt Rahjassa olevista laavuista ja autiotuvista, joten teltat olisivat turhia. Ajatus ei tuntunut mitenkään vastenmieliseltä, varsinkaan kun tiesin tulevani nukkumaan autiotuvassa tai laavussa yöni.
Keskiviikkona ostimme luvat ja perjantaina taas pakettiauto lähti matkaan kohti Kalajokea. Viikolla olimme tutkineet karttoja ja huomasimme, että on suorempi reitti autiotuvalle ja laavulle toisesta  satamasta. Saavumme satamaan ja välittömästi kuulemme hanhen ääniä. Näkyvissä lentää noin sadan merihanhen parvi, juuri metsästysalueen rajalla. Lastaamme veneen nopeasti ja lähdemme vesille. Hanhia ei juurikaan näy ja päätämme mennä laavulle nukkumaan sekä herätä ajoissa.



 Aamu saapuu ja suuntaamme luodolle karikon keskelle, jonka yli lensi usean kerran hanhia ja sorsia edellisellä reissulla. Laitamme kaaveet veteen erikseen sorsista parvi ja hanhista toinen parvi. Aluksi tulee muutama hanhi aivan auringon noustessa, mutta ne eivät välitä mitään meidän kaaveistamme ja jatkavat matkaa mantereelle syömään pelloille. Tämän jälkeen tulee pari hassua sorsatilannetta, joissa epäonnistumme ampumisessa todella pahasti. Hetki viimeisen sorsatilanteen jälkeen kuulemma merihanhen kaakatusta. Vedän pilliin muutaman rauhallisen perussoinnun, koska en näe vielä hanhia. Sitten ne ilmestyvät näkyviin. Neljä hanhea menossa rantaviivaa pitkin ohitsemme merelle ja nyt vedän pilliin huomio-kiljahduksen. Hanhet tekevät vahvan yhdeksänkymmenen asteen käännöksen kohti meitä. Makaan paikallani kiveä vasten ja olen päättänyt etten puhalla pilliin, kun hanhet tulevat päin. Hanhet tulevat nyt vain viisi metriä korkealla veden pinnasta. Ne ovat lukkiutuneet kuvia kohti. Nyt tarvitsee vain odottaa, että ne ovat riittävän lähellä. Nyt hanhet ovat alle neljänkymmenen metrin päässä ja heti, kun ne ylittävät kiven, jonka asetan ampumahollin rajaksi, alan ampumaan. Hanhet kaartavat juuri ennen kiviä, vahvasti oikaelle puolellemme todella vauhdikkaasti ja olen aivan halvaantunut jännityksestä, minkä hanhien ohilento aiheutti, enkä ammu. Puhallan uudelleen pilliin huomio-kiljahduksen ja hanhet laskeutuvat viereisen luodon taakse sadan metrin päähän. Nyt kiroamme onneamme, mutta rauhassa sovimme, että Timo yrittää lähestyä hanhia veneellä. Timo meloo viereiselle luodolle sen suojatessa lähestymisen, kun veli nousee luodolle aiheutuu kolinaa ja hanhet hyppäävät lentoon. Kun hanhet ohittavat luodot Timo ampuu kaksi kertaa, mutta tuloksetta. Puolilta päivin valmistamme ruokaa luodolla, jotta kerkeämme pidempään kuvastamaan hanhia. Ruokailumme jälkeen palaamme kuvastamaan, mutta enää ei tule tilanteita.
Olemme päättäneet, että tutkimme paremmin aluetta ja Timo haluaa lähteä kiertelemään jalkaisin sorsia sekä tutkimaan saaristoa paremmin. Viemme tavarat säilöön autiotuvan rantaan ja suuntaamme takaisin vesille. Tiputan velipojan Pappilankarin rantaan. Hän lähtee tutkimaan saarta menemällä läpi kohdasta, jonka olemme huomanneet kartasta. Saaressa on ruovikko, joka menee koko saaren halki viistottain. Siirryn passiin viereiselle saarella ja laitan muutaman hanhikaaveen veteen. Menee hetki ja kuulen laukauksen sekä pian toisen.  Näillä laukauksilla Timo sai ensimmäisen saaliseläimemme Rahjasta ja se oli uusi tuttavuus kummallekkin lapasorsa. Lenkin jälkeen siirrymme autiotuvalle valmistamaan ruokaa ja nukkumaan.


Tulee aamu ja päätämme lähteä lupa-alueen mantereen läheisimpään päähän. Saarelle jossa on todella paksu ruovikko. Laitamme kaaveet veteen ja alamme pillittämään aluksi hanhipillillä, sitten sorsapillillä. Kuulen rääkäisevän vastauksen, mutta aikaa kuluu ja sorsa vastailee. Lopulta sorsa ei enää vastaa ja Timo haluaa lähteä lenkille tutkimaan ruovikot, jotka ovat käveltävissä tältä saarelta, lähtiessä veden ollessa todella matala tässä päässä saaristoa. Timo alkaa kävelemään ja vain parikymmentä metriä käveltyään, nousee sorsa lentoon. Vedän pillillä tervehdyksen ja lapasorsa kiertää kohti minua. Nyt on aika ampua ja otan ennakon. Sorsa tippuu kaula suorana ja tiedän sen olevan haavoittunut. Huudan Timon takaisin paikalle auttamaan sorsan etsinnässä. Kaivelemme ruovikkoa läpi, mutta sorsaa ei löydy millään. Pian Timo huutaa ”Voi ei!” ja huomaan veljeni kasvoilta, että nyt tapahtuu jotain aivan odottamatonta. Käännyn ja näen kahden merihanhen lepattelevan kaaveiden päällä. Jäädyn ja en älyä alkaa ampumaan, vaan nappaan merihanhipillin. Kun hanhet ovat menossa poispäin, heitän taas huomio-kiljahduksen ja hanhet kaartavat nopeasti takaisin. Hanhet ovat alle kahdessakymmenessä metrissä ja avaamme tulen. Ammun ekaksi pummin ja toka laukaus selvästi räpsähtää rintalihoille, mutta linnun sitkeys on uskomaton ja teräspanoksessa ei riitä puru. Yritän saada paikkuulaukaukset kohdalle, mutta turhaan. Hanhet lentävät näkymättömiin, mutta toinen ei pysty matkan aikana ottamaan lisää korkeutta. Jäämme hetkeksi kuville ja sorsaa emme löydä ruovikosta, vaikka kuinka etsimme. Pian päätämme lähteä tutkimaan tippuiko hanhi johonkin avoveteen. Kiertelemme hetken saarien tauksia, joiden yli hanhen lentoreitti oli, mutta emme löydä sitä mistään. On aika lähteä kotiin ja mieli on haikea sekä katkera hanhitilanteiden mentyä sivusuun. Saaliiksi kuitenkin saatiin veljen ampuma tavi ja lapasorsa.
Tulee syksy ja käymme kuvastamassa hanhia pohjoisessa Keski-Suomessa, mutta tilanteet jäävät yhteen hanhihavaintoon. Tämän jälkeen kuvastamme pelloilla muutamaan otteseen ja sielläkin vain muutama metsähanhihavainto. Lopulta tulee lokakuussa luovumme toivosta. Viikon sisällä luovuttamisesta, kuvastaessa  teeriä käy yllättävä tilanne. Olemme Timo, minä ja Riku kuvastamassa aukolla, Keski-Suomessa, korkean mäen rinteellä ja hanhiparvi nousee mäen takaa pellolta. Katsomme hölmistyneenä ja alamme nopeasti vaihtamaan panoksia aseisiin. Hanhet tulevat suoraan ylitsemme avaamme tulen ja näen kuinka siipisulkia rikkoutuu, mutta ilmeisesti laukaus menee sivusta ohi, koska lintu jatkaa menoaan. Olemme tyrmistyneet tilanteesta, koska emme todellakaan odottaneet hanhia enää näillä lakeuksilla olevan. Tilanne päättää hanhestus kautemme ja se opetti meidät olemaan positiivisella miellellä sekä yrittämään sitkeästi, vaikka tuntuukin ettei hanhia koskaan tulisikaan.  


Aloitamme seuraavan syksyn pidemmällä vesilinnustus reissulla, jossa meillä on tällä kertaa mukanamme jackrussellinterrierini Lucien. Suuntaamme aluksi Oulujärvelle ja sieltä suoraan Rahjaan. Käymme vierasmetsällä Juha-Matin luona Kajaanissa, reissu oli hieno ja saamme kivasti saalista. Mutta keskityn nytten tässä kirjoituksessa hanhiin ja elämyksiin, niin hypätään tämä reissu yli ja annetaan Timon kirjoittaa siitä kokonaisuus.

Saavumme Rahjaan, kun nousemme autosta sataman viereisestä pellosta  nousee kolmenkymmenen hanhen parvi. Nyt laitamme kiireellä veneen kuntoon ja pakkaamme kiireellä. Teemme saman kuin aiemmalla reissulla ja suuntaamme suoraan tuvalle, mutta tällä kertaa tupa on varattu ja joudumme nukkumaan laavulla.



Yöllä herään, kun näen unta siitä kuinka Visa ajaa jänistä. Heti herättyäni ymmärrän mistä uni johtuu, koska koira on jo kaksi vuotta autuaammilla metsästysmailla ja Pappilankarilla ajaa nuori uros jänistä, jolla on todella samanlainen haukkutahti kuin Visalla. Nousen ylös ja lisään puita nuotioon, jossa on vain hiillos jäljellä. Herätän Timon nauttimaan uskomattomasta tähtitaivaasta ja kiihkeästä ajosta, joka kaikuu kaikkialla lahdukassa. Muistelen entistä metsästystoveriani ja nautin hetkestä. Pian käyn kuitenkin haikeana nukkumaan, koska vaihtaisin vesilinnustuksen milloin tahansa tuollaiseen ajoon.
Tällä kertaa olemme luvanneet, ettemme ammu  pitkiin matkoihin vaan varmoille holleille. Emme pääse ampumaan hanhia kertaakaan reissun aikana, mutta saamme hyvää harjoitusta hanhien käsittelystä pillittäessä. Joitakin jännittäviä tilanteita on, mutta en pysty erittelemään niitä mielessäni ja siirryn pidemmälle syksyyn ennemmin, kuin arvon mitä tapahtui hanhien kanssa.
Loppusyksyllä 2009 käymme kuvastamassa muuttohanhia Ähtärin soilla, Pihtiputaan soilla ja Petäjäveden pelloilla. Teemme myös vesilinnustus reissun rakkaalla Pohjois-Päijänteellä. Niissä koemme hyviä metsästyshetkiä, mutta kertaakaan emme ammu hanhia kohti. Mielestäni kuvat kertovat paremmin siitä mitä kaikkea koimme tuona aikana.






Tulee kesä 2010 lisäämme hanhikaaveitten määrää kovalla kädellä ja lisäämme muutenkin varustautumistamme. Taas kerran ajatuksena on lähteä Rahjaan, mutta tällä kertaa vaihdamme veneemme lasikuituveneeseen, jotta pystymme liikkumaan nopeammin vesillä ja voimme ottaa enemmän tavaraa mukaan. Tällä kertaa veljelläni on myös nuori saksanseisoja Saku sekä uusi Remingtonin pumppuhaulikko. Suunnitelma oli tällä kertaa lähteä suoraan vesilinnustuksen avaukseen 20. elokuuta ja olla viisi päivää jahdissa. Varasimme yhdeksi yöksi  aitan, jotta olisi peseytymis ja virranlautaus mahdollisuudet. Tällä kertaa myös koeammuimme eri teräs- ja volframpanoksia, jotta saisimme maksimi varmuuden siitä, kun pääsemme ampumaan vaikka vähän pitemmällekin matkalle. Olimme tehneet selkeät suunnitelmat, että menemme samaiselle luodolle, jossa olemme monesti olleet.
Mutta kun saavuimme avaukseen kello kymmeneltä, paikka olikin varattu. Nopeasti mietimme mihin voimme siirtyä ja päädyimme yrittämään keskelle lahtea saareen. Tällä saarella kuitenkin oli lampaita, joten jouduimme vielä vaihtamaan paikkaa. Siirryimme luodolle, jossa olimme pyörähtäneet vain hetken edellisenä syksynä, mutta siellä oli tuolloin ollut hanhet pesimässä. Saapuessamme luodolle sen edustalla ui merihanhipoikue. Laitamme kuvat veteen, kun poikue siirtyy kauemmaksi. Kello tulee 12 ja avaushetki, joka puolella paukkuu ja hanhia sekä sorsia lentää joka puolella. Kuitenkaan emme pääse ampumaan hyvältä hollilta kertaakaan kuvilla ollessamme. Ajattelemme lähteä kiertelemään ja nousemme Pappilankarin rantaan. Kävelemme rantaa pitkin, kun seläntakaa kuluu nousevan hanhiparven kaakatus. Ne suuntaavat suoraan meitä kohti, korkeutta viisikymmentä metriä. Päätämme yrittää ja ammumme yhteyslaukauksen etummaiseen hanheen, joka menettää lentonsa hallinnan. Se syöksyy toistakymmentä metriä alaspäin ja yritämme ampua sitä uudelleen syöksyyn, mutta emme onnistu ja lintu korjaa lentonsa nousten parveen. Menimme laavulle nukkumaan, koska siitä on nopeampi päästä pelipaikoille. Aamulla yritämme taas samalle luodolle, mutta se on edelleen varattu. Teemme nopean ratkaisun ja menemme saarekkeelle, joka on joen suulla. Tämä joki tekee Rahjasta erikoisen, koska se tekee vedestä vähemmän suolaista jolloin saarilla pystyy kasvamaan myös aarnimetsää, joka onkin tälle saaristolle ominaista.
Joen suulla levitämme kaaveet nopeasti ja juuri, kun olemme ottamassa aseita. Huomaan heinäsorsan alan pillittämään ja se alkaa kiertämään yläpuolellamme. Ammun pummin ja Timo ampuu kerran. Sorsa lähtee syöksykierteeseen ja läiskähtää viereemme. Tyytyväisinä saaliista siirrymme pian kuville ja pian ensimmäiset hanhet tulevat jo yli. Ammumme komeat pummit ja turhaudumme vähän, sitten tulee tavi kuville ja ammun sitä veteen. Se jää keskelle haulisuihkua, mutta lentää jonkin matkaa ja jää kellumaan siihen. Timo lähtee hakemaan tavia Sakun kanssa ja pian se onkin Sakun suussa. Timo kiertää vielä vähän suistoaluetta. Kun Timo tulee takaisin menee vain hetki, niin saamme uuden hanhitilanteen. Tällä kertaa noin kahdeksan hanhea tulee alle kolmestakymmenestä metristä yli ja Timo pääsee ampumaan ensin, koska olen veneellä hakemassa ruuanlaittovälineitä. Hanhet eivät saa osumaa ja ne tulevat ylitseni. Ammun ekan laukauksen ja näen kuinka keulassa oleva hanhi saa aika hyvän osuman. Kaadun samalla, koska olin epäedullisessa asennossa. Ammun maaten kivikossa selälläni vielä kaksi kertaa hanhen perään johonka osuin. Hanhi menettää koko ajan korkeutta ja jää liitoon. Se kiertää luodon yli johonka meidän oli tarkoitus alun perin mennä. Miehet luodolla ampuvat aseensa tyhjäksi ja hanhi jatkaa liitoaan, kunnes yht’äkkiä se kääntyy selälleen ja tippuu veteen. Koira lähtee luodolta noutamaan hanhea, mutta hanhi ui pakoon koiraa. Pian kuitenkin myös vene lähtee perään ja vene saapuu takaisin vasta tunnin jälkeen. Eikä luodolla hihkuta tyytyväisenä vaan paiskotaan airoja ja kaaveita. Nyt Timo käy kiertämässä suistoalueen uudelleen, johonka hanhi suuntasi uintinsa. Kohta kajahtaa laukaus ja mietin löysikö veli hanhen jota pääsin aiemmin ampumaan. Mutta kun Timo tulee takaisin, hänellä ei ole mitään mukanaan. Menemme kiertämään Pappilankarin ja kiertäessämme löydämme haavakko tavin.Yöksi menemme mantereella peseytymään ja nukkumaan tapion tuvalle.
Seuraavana päivänä sataa kaatamalla ja odotamme, kun sade lientyy ennen kuin lähdemme merelle. Ekana menemme katsomaan onko autiotupa vapaana ja meillä ei ole tuuria, se on varattu. Siirrymme laavulle, Timo käy nopeasti lenkin saaren ympäri ja ampuu tavin. Illalla laitamme ruuaksi ampumamme sorsat eli 3 tavia ja heinäsorsan.


Nukumme yön ja sitten suuntaamme suoraan samaan paikkaan, jossa olemme päässeet ampumaan useamman kertaa hanhia tällä reissulla. Aamu on hiljainen ja tulee yksi ainut tilanne, josta Timo ampuu yksinäisen tavin. Kello on noin yksitoista ja Timo päättää mennä laittamaan ruokaa. Mutta on ongelmia sytyttää kertakäyttögrilli tuulen vuoksi. Kohta huomaan kaksi merihanhea, kuten aina heitän huomio-kiljaisun pillillä. Hanhet kääntyvät suoraan kohti. Tuuli painaa niitä sivuttain ja ne korjaa lähestymis kulmaa siten, että ne  lentävät Timolle päin kuvista tuulen yläpuolelle. Huudan Timolle, että nyt tulee. Timo nostaa päätä katsoo ympärilleen eikä älyä hanhia, vaan jatkaa sytyttämisyritystä. Sitten hanhet kaakattavat kuville ja Timo tajuaa, että ne on alle 25 metrissä. Samalla myös hanhet älyävät veljeni ja käätyvät vahvasti, mutta ne ovat liian myöhässä päästäkseen tavoittamattomiin. Veli aloittaa ampumisen ja ampuu ekaksi pummin. Sitten tulee lisää laukausia ja huomaan kuinka toinen hanhista saa hyvän osuman. Hanhi syöksyy juuri ja juuri naapuri saaren puiden yli. Timo jää kiroamaan ja haukkumaan asetta. Minä huudan ”Vittuako siinä kiroat! Se tippui saaren toiselle puolen!” ja nyt veli älyää panna töpinäksi. Saku saa noutokäskyn ja Timo siirtyy naapuri saareen nopeasti kahlaten. Kuluu jonkin aikaa ja sieltä tulee mies kiroillen hakemaan venettä. ”Ei löytynyt ainakaan saarelta! Otan veneen ja lähden tarkistamaan avovettä! Siellä vaan on helvetin moinen myrsky!” Tuuli puhaltaa juuri saariston väliin koko meren leveydeltä ja tuuli on todella navakkaa. Hanhea ei pysty tässä kelissä löytämään avovedestä, jos se pystyy uimaan pakoon ja niin ilmeisesti kävi. Kävimme vielä kiertämässä ja Timo sai heinäsorsan. Yövyimme taas laavussa, koska se oli lähempänä karikon keskellä olevaa luotoa, johon nyt pääsisimme, koska lupia ei ollut myyty kenellekkään muulle kuin meille seuraavalle päivälle.



Aamulla ajamme karikon läpi rutiinilla, kun on siellä tullut käytyä niin monesti. Ekoilla kerroilla osuimma aina kiviin ja pari sookkaakin taisi potkurista mennä, mutta tällä kertaa tuntui kuin olisimme aina kulkeneet siellä. Aamulla on aivan selvästi pakkasta ja se on todella yllättävää, koska olemme merellä ja on elokuun loppu. Emme anna sen haitata vaan käymme passiin. Aamuhämärässä näemme kuinka heitikolle joen suussa laskeutuu merihanhi. Jatkamme kuvastusta ja kohta Timo hihkaisee ”Nyt tulee sorsa!” kokeilen pillillä vastaako. Kohta kuuluukin sivulta sorsan rääkäisy ja läiskähdys. Timo sanoo ”Mihin se oikein meni?”, mutta se on minulla jo jyvällä. Laukaus kajahtaa ja Timo sanoo naureskellen ”Jaa ton takia sää, et vastannut. Mutta missä se lintu on?” ”Ei jumalauta tuonnehan on melkein satametriä!”. Kyllä se oli itsestäkin ihan järjetön matka, mutta jostain syystä tuntui, että pitää edes yrittää ja se kannatti. Matkaa oli noin 80 metriä ja lintu jäi, kuin eilen kuollut, teräspanoksella. Hetken päästä tulee uusi yksinäinen hanhi, mutta se laskeutuu samaan paikkaan kuin edellinen. Timo päättää lähteä kävelemään joensuistot läpi ja mikä minä olen kieltämään. Menee jonkin aikaa, kun Timo kävelee ja kuuluu laukas. Mietin pääsikö veli nyt ampumaan niitä hanhia hietikolle. Kuuluu kovaa koiran kiroamista ja kannustamista. Oletan nyt aivan varmaksi, että saalista tuli ja vielä hanhi. Kohta kuitenkin näen veljeni kävelemässä vielä kaukana hanhien laskeutumispaikasta. Aikaa kuluu paljon ja sitten alkaa jytinä. Timo tyhjentää koko makasiinin ja kuulen hanhien kiljuntaa sekä näen yhden hanhen. Kävikö vihdoinkin tuuri?  Tulee puhelu ja saan tietää, että Timo pääsi ryömimällä ampumaan hanhia heitikolle ja paikalle jäi paljon sulkia. Jään odottamaan löytyykö hanhi jostain ja näen Timon kiertämässä loput ruovikot. Kohta vene suuntaakin jo takaisin luodolle. Pettyneenä joudun huomaamaan Timon kasvoilta, ettei nyt ainakaan olla onnellisia. Timo ei siis löytänyt hanhea mistään, mutta aiempi laukaus päätti tavin tien. Reissumme päättyy tähän, se on ollut pitkä ja vaativa, joten ei auta kuin lähteä kotiin. Eikä auta jäädä valittamaan, ettei meille olisi mahdollisuuksia tarjottu. No nyt ei muuta kuin toivoo parasta syksyn muuttohanhijahdista.
Tulee syksy ja taas käymme Ähtärin ja Pihtiputaan soilla, sekä Petäjäveden pelloilla. Syksyllä emme saa yhtään hanhitilannetta, mutta siitä en ole katkera, koska reissut ovat hienoja kokemuksia sekä saamme muuta saalista.



perjantai 30. joulukuuta 2011

Elämäni rakkaus ja Pohjois-Päijänne

Oma metsästykseni pohjautuu täysin rakkaudesta suomenajokoiria kohtaan. Kuten veljeni Timo, jota olen kymmenen vuotta nuorempi, jo mainitsi isämme on elämiemme ajan omistanut ja kasvattanut suomenajokoiria, joten olen kasvanut koirien keskellä ja todellisuudessa niiden kanssa.  Isäni otti minut jo todella nuorena mukaan metsälle ensimmäisen kerran ja en ollut hirveästi polvea korkeampi, mutta tuossa vaiheessa polte metsälle ei vielä syntynyt. Vaan kipinä metsälle kasvoi pikkuhiljaa sitä mukaa, kun rakkauteni ajokoiriin kasvoi. En tiedä mitään mikä omistaa elämänsä, niin antaumuksella isännälleen ja omille haluilleen kuin suomenajokoira.
Kuljin metsällä mukana aina välistä nuorena ja vasta vuonna 2000 suoritin metsästyskortin ollessani 14 vuotias. Olin yrittänyt edellisinä kahtena vuonna suorittaa metsästyskortin yhteensä kolme kertaa, mutta silloin into metsälle ei ollut vielä riittävän suuri, jotta olisin lukenut riittävän tosissani metsästäjäntutkintoa varten.
 Lopullisen sysäyksen sain itsenäisyyspäivän jahdissa 1999, kun isäni kasvattama ajokoirauros Kaiku ajoi lumimyrskyssä yli 6 tuntia jänistä. Muistan tuon päivän ikuisesti, koska ainoat kerrat kun ajoa ei kuulunut oli se liian kaukana havaittavaksi, vaikka uroksella oli ääni kuin ukkosen jylinä koiran iästä huolimatta. Jänis kiersi ajossa kuusikkomäkeä tuntitolkulla pitäen metsämiehiä pilkkanaan pujoitellen heidän väleistään, mutta ajokoiralle ei tuonkaan jäniksen harhautustaidot ja nokkeluus riittäneet vaan ajo kesti hämärästä hämärään taukoamatta. Siinä kun koiraa otettiin iltahämärässä kiinni, älysin mikä nautinto saattaisi olla, kun saisi palkittua ajurin tuon kaltaisesta ajosta kaadolla. Tämä ajoi minut lukemaan seuraavan kevään  ja kesän metsästyslainsäädäntöä todenteolla, ja sain alkusyksyllä suoritettua metsästäjäntutkinnon.
Vajaa kolme viikkoa metsästäjäntutkinnon läpäistyäni  teimme veljeni Timon kanssa kaksi metsästysreissua sorsien iltalennolle, kun veljeni oli päässyt töistä. Ekana päivänä en saanut saalista, mutta veli ampui tavin. Tokana iltana kiertelimme aluksi suolampia, niin kuin edellisenä päivänä. Pääsimme ampumaan paljon, jopa saksanseisojamme Dooriksen seisonnasta, mutta ammuimme ohi. Lopulta, kun olimme siirtymässä suojärven keskelle menevään  niemeen passiin iltalentoa varten Timo huomasi kolme tavia toisella puolella niemeä, niemen pohjukassa. Timo käski minun aloittaa hiipimään niemeen ja minä tein työtä käskettyä. Aluksi hiivin pystyssä rauhallisesti isäni valmetin haulikkorihla sylissäni ja siirryin konttaamaan, kun se alkoi tuntua tarpeelliselta suojan saamiseksi niemestä. Kun oletin päässeeni riittävän lähelle sorsia nousin polvilleni ja näin sorsat noin kahdenkymmenenviiden metrin päässä. Kaksi aivan tiukasti vierekkäin ja yksi metrin sivussa. Muistin tässä vaiheessa sanonnan ”Ahneella on paskainen loppu…” ja en lähtenyt yrittämään samalla panoksella kahta lintua. Vaan otin jyvälle yksinäisen tavin ja puristin liipaisinta. Vesipatsas nousi täsmälleen siltä kohtaa missä tavi oli ja veden tasoittuessa pinnalla kellui vain vähän siipeään rävisyttävä tavi. Veljeni antoi Doorikselle noutokäskyn ja meni vain hetki, kun tavi jo oli käsissäni. Iltalento jäi vähäiseksi, enkä päässyt ampumaan tavin jälkeen, mutta olin tyytyväinen ensimmäisestä saaliseläimestäni.
Nykyään metsästän kaikkea pienriistaa, mutta jänis, kettu ja ilves ovat arvokkaimpina pitämäni saaliseläimet, koska näiden metsästämiseen elämäni suuri rakkaus suomenajokoira toimii erinomaisesti. Olen omistanut yhden ajokoira nartun ennen ja nyt omistan kaksi suomenajokoiraa, uroksen Vehmasmäen Evanin ja oma kasvattamani nartun Hilun, sekä jackrusselinterrieri nartun Lucien. Näiden koirien kanssa olen päässyt kokemaan jo monta metsästysreissua ja pääsette pian lukemaan niistä tarinoita sekä tulevia tarinoita, jotka koen koirieni ja metsästystovereideni kanssa.
Harrastan myös kalastusta ja se sopiikin hyvin minulle, kun metsästyskausi päättyy osaltani huhtikuussa ja voin siirtyä jäitten lähdettyä uistelemaan jalokaloja Päijänteestä. Rakastan Pohjois-Päijänteellä samoilua niin veneellä kuin jalkaisin rantavuoria pitkin ja kalastus lisää vain aikaani rakkaan kotiseutuni luonnossa. Tunnen olevani kasvanut Pohjois-Päijänteellä enkä kotikaupungissani Jyväskylässä, jos ikinään voin jättää tämän seudun olen tehnyt jotain semmoista mihin en usko pystyväni. Oletan, että tulen pitämään Päijänteen aina lähelläni ja omistamaan aina veneen sen rannalla.
Keulassa Evan, Hilu pohjalla ja keskituhdolla Lucie.

Kausi 2006-2007



Kausi oli paras saalis kausi, 17 metsästämästäni kaudesta, sain saaliiksi 53 saaliseläintä.
Saaliiksi tuli pari erikoisuutta joista haluan kertoa tarinan ja käyn tässä muutenkin koko kautta läpi.
Eka oli sattuma majava ja toinen oli naaras puolinen korpimetso. Tässä kuvat. Korpimetson vieressä naaras teeri johon hyvä verrata korpimetson eroa.


Kausi alkoi sorsastuksella, 20 elokuuta olimme matkalla Petäjävedelle, jossa odotti pari lampea, johon olimme saanet luvat maan omistajalta.
Sää oli turhan lämmin oli 23 astetta lämmintä ja aurinko pilkisteli pilvien välistä. lammen rannassa todettiin, että lampi pullotti sorsista.
Klo 12 alkoi hirveä jytinä joka puolella jota kesti parin tunnin verran.
saaliiksi sain neljässä tunnissa Tavin, Haapanan ja 6 telkkää, isän saalis 5 Telkkää.
Jonka jälkeen vein isän kotia ja kävin kiertämässä Toivakan suunnalla pari lampea mistä saaliina pari telkkää.
Ihan kiva saalis kauden aluksi.

SATTUMA MAJAVA

Vettä ripsii ja auton pyyhkijät vetää veden pois, on Syyskuun 3 ja ollaan matkalla jäniksiä metsästämään ja on tarkoitus myös tarkistaa pari lampea, jos niistä vaikka joku vesilintu löytyisi.
Päästään perille ja koira irti.
Koira lähtee hakemaan, kausi on alussa ja haku kestää ei tunnu oikein lähtevän ylös ja eikä koirakaan ole vanha, ehkä siinäkin syy miksi ei tapahdu.
Joten ei muuta kuin lampia kiertämään ja kyllä hiki irtoaa jo ekan lammen kierrettyä, joka on hetto rantainen ja eihän sieltä sorsia löydy, mutta majavanpesä löytyy.
Mietitään Juha-Matin kanssa, että onko majava luvassa, muistan että minulla on metsästysajat taskussa olevassa lupakansiossa.
-Kato sehän alkaa 20 elokuuta, että ammutaan , jos tulee hollille
Juha-Matti kertoo, että on pari majavaa ampunut joskus. Lampi on tyhjaä ja siirrytään toista lampea kohti joka on 200 metrin päässä. Lampi vaikuttaa tyhjältä ja olen tulossa lammen päässä olevan ojan rantaan, niin silloin tavi hyppää nenän edestä lentoon. Tavi kiihdyttää ja pääsee 15 metrin päähän jolloin haulisuihku tavoittaa linnun. Virveli selästä jossa on lyijy paino siiman päässä ja parilla heiton jälkeen lintu on rannalla.
Ajoa ei kuulu joten päätetään siirtyä toiselle palalle 10 kilometrin päähän.
Siellä lähdemme heti suuntaamaan lammen rantaan josta olen ampunut sorsia useita, lampi on ollut hyvä varsinkin muutto aikaan, sillloin se kannattaa ehdottamasti käydä katsomassa. Nyt ei ole muuttoaika, mutta kyllä siellä silti saattaa, joku olla. Rantaan päästyämme vasta rannalta lähtee tavi, joka kartaa kohti, pauke alkaa ja Juha-Matin laukaus heiluttaa lintua, joka liitää ojansuuhun lammen päähän. Heti melkein ojansuusta lähtee tavi kiertämään lampea, tavi kartaa kohti samaa linjaa kuin edellisessä tilanteessa. Laukaus kajahtaa kerran ja Juha-Matti saa tavin alas.
-Mä lähden katsoon ,että löytyykö se toinen tavi lammen päästä.
Menen polkua pitkin ja pääsen ojan varteen, jolloin majava syöksyy metrin päästä veteen.
En epäiröi hetkeäkään, jyvä niskaan puristus ja vesi räiskähtää. Majava potkii rinkiä ja lähtee etenemään lampea kohti. Meinaa iskeä hätä, että nyt se menee, mutta jostain syystä majava käntyy ympäri ja lähtee porskuttaan kohti minua, kun majava on ihan edessä ammun viellä kerran päähän ja äkkiä jalkaan kiinni ja majava sätkii rannalla.
Olen hiukan hölmistynyt, kun lammen päästä ei löydy haavakko tavia, vaan sieltä löytyi tämä majava. Juha-Matti on myös ihmeissään, kun tulen majavaa kantaen.
Lähdemme autoa kohti ja kilometrin matka majavaa raahaten tuntuu raskaalta, mutta ei haittaa, sillä sain ekan majavani sattumalta.
Riku ja isä kanssa katsovat ihmeissään majavaa, ilme kertoo et ompa outo sorsa.
Ajoa ei sinä päivänä kuulu ja lähdemme kotiin päin.
Totean, että jos ei olisi katsonut sitä metsästysaikaa edellisellä lammella, niin en olisi ampunut majavaa, kun se hyppäsi ojaan ja jos ei tavi olisi lentänyt lammen päähän en olisi mennyt sinne. Päättelimme myös, että tavi oli sama kuin mikä tuli heti sieltä lammen päästä, toista tavia ei löytynyt mistään, vaikka kuinka etsimme.
Kotona majava vaakaan jolla painoa noin 20kg ilman suolia.
Näin sain ensimmäisen majavani ja siitä innostuneena aloin myös keväisin harrastamaan majavan metsästystä.


KORPIMETSO

Kello soi on syyskuu ja toinen kanalinnun metsästys päivä. Lämpömittari näyttää 12 astetta ja on puolipilvistä. Ei vaikuta, että kannattaa mennä kyttäämään lintuja.
Serkkuni Olli on tullut etelä-Suomesta kanalintujahtiin. Olen mielissäni, kun serkun kanssa pääsee pitkästäaikaan metsälle, onhan siitä aikaa, kun viimeksi nähnytkin hänet.
Koirat ja isä käydään hakemassa ja lähdetään matkaan. 40 kilometrin ajo sujuu suht nopeasti.
Lintu laukku olalle ja patruunavyö uumalle ja matkaan.
Kiertäessä tuntuu kuitenkin orvolta ja alastomalta, kun Dooris saksanseijonani ei ole enään mukana, tämä on jo kolmas syksy ilman lintukoiraa. Doorikselle tuli syöpä joka oli levinnyt ja jouduimme lopettamaan Dooriksen.
Kävellessä samoja paikkoja kuin Dooriksen kanssa , muistelen kuinka tosta ammuin sille ekan teeren seisonasta ja haikea olo valtaa hiukan mieleni. Tällä alueella kiersin useamman vuoden koirani kanssa ja tunnen paikat kuin omat taskuni.
Mutta teeriä ei löydy kuin jokunen. Lähdetään etsimään metsoja, kierretään männikköä ja kuusikkoa missä metsoja yleensä on. Mutta mistään ei metsoja lähde.
Lenkki on melkein lopussa ja lähestymme tietä, silloin katajan alta hyppää akkateeri, tilanne on eka kunnon tilanne ja lintu tippuu alas ja eka kauden kanalintu on alhaalla. Iltapäivä lähenee ja päätämme mennä paikkaan josta veljeni pudotti ensimmäisen seisonnasta ampumansa teeren Doorikselle, se on varma paikka siellä on aina teeriä. Ensin syömme ja lähdemme sen jälkeen kiertämään. Kävelemme siemenviljelyksen laitaa ja lintu nousee lentoon alkaa ampuminen ja minun viimeinen laukaus pudottaa linnun alas, joka lähtee juoksemaan ja räpistelemään karkuun.
Laitan äkkiä pienihaulista panoksen aseeseen ja ammun lintua päähän. Laukaus lopettaa linnun juoksun. Akkateereltä lintu näyttää aluksi.
Mutta, kun palaamme autolle isä sanoo, että eihän tuo mikään teeri ole. Rupea tutkimaan lintua ja otan akkateeren viereen, juuri ampuma lintuni on hiukan isompi kuin eka ja kaula on koppelon kaula höyhenien värinen. Kuvat saalista ja päätämme lähteä kotiin, jossa netistä etsimään mikä tää lintu mahdollisesti on ja tietoa löytyy, että naaras puoleinen korpimetso on pikkaisen isompi kuin akkateeri ja väritys hiukan erillainen. Tulen tulokseen, että sain ekan korpimetson, joka kylläkin on naaras. Kanalintukausi lähti mukavasti käyntiin tästä.


Kanalintuja tuli hyvin saaliiksi kauden aikana ja tutustuin uusin alueisiin jotka lahjoitti hyvin saalista ja ajokoirani Vaino rupesi ajamaan hyvin, ammuin Vainolle 6 jänistä ja yhteensä 12 jänistä koko kauden aikan, joka paras jänismäärä jonka saanut kauden aikana.
Vanha ajokoirani Visa jouduttiin lopettamaan, kun siltä meni sydän. Keväällä yritettiin majavaa, mutta joku oli kerennyt ampumaan majavan pois. Kevään ja kesän aikana heräsi joku himo, että hanhia pitää kuvastaa ja rupesimme hankkimaan kuvia ja pillit.