Kaudet 1989-2006 ja päijänteen rannat

Vuosi vaihtui juuri ja tuli tunne, että jos haluan jatkaa tuoreempien reissujen muistelua, on minun palattava Päijänteen rannoille ja vesille.

Koska sieltä kaikki lähti aikoinaan liikkeelle.

Aluksi kalastin mato-ongella, sitten virvelillä ja katiskalla.

Ikää tullessa siirryin verkko kalastukeseen ja uisteluun.

Kalat eivät nuorena olleet mitään isoja, kuitenkin muutama kohtuulinen kala, esimerkiksi 4 kilon hauki ja 2.5 kilon matikka. Taimenet ja järvilohet olivat kilon molemmin puolin, kuitenkin yli 40cm pitkiä. Parhailla reissuilla tuli täysmittaisia 6-8.

Kuhia tuli verkoilla jokunen, kun Harrin kanssa pidimme verkkoja Vuoritsalon vieressä. Uistelemalla kuhaa ei aluksi tullut lainkaan, kun kuhakanta lähti nousuun ja oppi mitä vetää perässä alkoi kuhia nouseen.

Parhailla uistelureissulla tuli 12 täysimittaista kuhaa.

Isä ei harrastanut ollenkaan kalastusta ja niinpä aluksi kalastelin Jukan ja Harrin kanssa. Sit serkku Olli innostui tulemaan Etelä-Suomesta kalalle ja teimme monia ikimuistoisia reissuja Pohjois-Päijänteelle monesti yöpyen järvellä.

Parhaiten mieleen on jäänyt mieleen reissu, joka ei taida ikinä unohtua.
Vuotta en muista enään tarkkaan. Olin tehnyt jonkun reissun kevään aikana ja en ollut saanut tärpin tärppiä.

Olli oli tullut kesäkuun alussa käymään ja kalaan.

Oltiin uisteltu koko aamu ja keli oli tyyni ja täysin pilvinen. Oli jo lähdetty Ristiselältä päin uistelemaan pois päin ja uistelimme Muuratsalon edustaa pitkin pohjoista kohden. Saavuimme ekan itäreimerin kohdalle, niin silloin joku otti taimenen väriseen Rapalan vaappuun. Vapa käteen ja siimaa meni. Alkoi väsyttäminen, joka ei kestänyt kuitenkaan kauhean kauan.

Tilanne oli uskomaton veneen vieressä oli koukkuleukainen taimen,
joka lähenteli arviolta noin 80cm pituutta, selkä oli leveä kuin mikä.

Serkku rupesi haavittamaan keulasta, jota ei missään nimessä kannattaisi tehdä. Serkku tökkäisi haavilla suoraan kalaa leukaan ja veden pinnalla kävi pyörre, kun kala painui takaisin syvyyksiin. Veneeseen tuli hiljaista ja jatkoimme uistelua mitään puhumatta. Silloin poltin tupakkaa ja jostain syystä loppumatkan aikana poltin koko loppu askin.

Kokemattomuutta hölmöilimme kalan, liian nopealla väsytyksella ja haavittamalla huolimattomasti. Arvioimme kalaa ainakin noin 5 kilon lähelle.
Jostain syystä siitä on kohdallani jäänyt, joku huono onni päälle, kun minulla on isompi jalokala kiinni, niin aina ne pääsee irti. Kiinni on ollut isompiakin ja suurinpiirtein samaa luokkaa olevia jalokaloja.

Alku metsästys kaudet kävin pääsääntöisesti Päijänteen saarissa ja Murtorannalla, koska isällä ei ollut ajokorttia ja tästä johtuen autoa.

Joskus pääsimme Vesan tai jonkun muun kaverin kyydillä Toivakkaan metsälle. Yleensä se oli Vesa joka meidät mukaan otti, suuret kiitokset hänelle siitä.

Vuonna 1994 sain auton ja ajokortin, jolloin rupesin kulkemaan huomattavasti enemmän metsällä.
Ekat kaudet eivät hirveästi saalista antaneet. Olin kokematon ja huono kuntoinen, enkä jaksanut viellä liikkua paljon. Ampumataitokin oli ihan onneton, mitä nykyiseen vertaa. Lintuja kyllä oli silloin ekoina kausina paljon Pohjois-Päijänteellä ja Toivakassa.

Kausi 1989-90 sain 2 teertä, 2 heinäsorsaa ja 3 jänistä. Seuraavana jo tuplasin saalis määrän. Siitä hissuksiin määrät parantuneet välillä tietenkin huonomminkin mennen.

Kerron tässä joitakin muisteloja 1989-2006 Väliltä.

EKA METSO

Ajellaan veneellä isän kanssa kohti Murtorantaa on Syyskuun toinen päivä vuonna 1990 ja kanalinnustus on alkanut edellis päivänä. Mukana on Ilo ajokoiramme onhan myös jäniksen metsästys alkanut myös. Isä lähtee edeltä nousemaan vuoreen ja minä hitaampana kävelen perässä ja jään pillittämään pyitä notkoon hetkeksi. Ei kuulu vastauksia ja päätän kavuta jyrkän palstonvuoren päälle isän perään. Isä löytyy kiven vierestä istumasta. Juttelemme siinä ja Ilo ilmaantuu viereen.

- Mä menen Ilon kanssa tonne rinteen toiseen reunaan, jos sieltä vaikka löytys jänis ja voisin pillittää pyytä.

Laitan 3mm winchesterin vanhaan Valmetin rihlaan, ajatuksena on pyy ja jänis. Muutama sata metriä käveltyäni kuuluu Ilon tulinen haukku, joka katkeaa. Olikohan pieni jänis vai mitä tapahtui. Hetken päästä Ilo ilmestyy luokseni ja katsoo hassusti, jotenkin pää alas ja ilme et lähde mukaan.

Lähden seuraamaan Iloa joka vie minua suoraviivaisesti eteen päin. Yhtäkkiä männyn oksalta lähtee iso Ukko-metso, lintu vilisee puiden lomassa ja matkaa on jo liikaa, mutta malttia ei löydy ja ammun isoimpaan mahdollisen raon toiseen laitaan. Ohi tulee mieleen ja rupean ottamaan hylsyä pois aseesta, silloin reippaasti ampumakohdasta sivuun vilahtaa iso musta maahan. Huomaan tämän vain silmä kulmastani, mutta lähden täyttä juoksua kohti paikkaa, jossa näin linnun tippuvan. Ilo juoksee edeltä ja kun pääsen lähemmäksi, näen valtavan Ukko-metson siivet levällään Ilon edessä. Ilo yrittää lähemmäksi ja metso lyö siivillä. Sisällä kuohuu ja käsken Ilon luokseni ja koira tottelee. Liekkö en uskoltanut mennä noin isoa lintua ottamaan vai mikä. Niin kajautan laukausen suoraan lintua keskelle kylkeä parin metrin päästä ja kyllä lintu siihen jää. Koko linnun läpi menee reikä, kuin olisi täyteisellä ammuttu. Eipä tullu ajateltua, että ehkä tämän metson ois voinut täyttääkkin. Katson kelloa joka on kymmenen yli yhdeksän.

Mutta mikä tunne leijun varmaan ilmassa ja lähden isän luo.

Isän naamalle leviää uskomattoman leveä hymy ja tulee kättelemään minua.

-Onneksi olkoon

Metsän täyttää puheen sorina josta ei tunnu minun kohdaltani tulevan loppua. Kertaan tilannetta moneen kertaan. Isä kertoo, että Ilo ajaa pätkän Ukko-metsoa, jos osuu kohdalle.

Muille kanalinnuille Ilo ei haukahda ollenkaan. Liekkö Ilo pitää vanhaa isoa metsoa ainoastaan sen arvosena, että viitsii antaa ääntä. Ilo ei aja jänistä sinä päivänä ja minullakaan ei ole haluja mihinkään, vaan istuskelen tervastulilla loppupäivän ja ihailen saalistani.

Kotona otetaan kaikki tarkat mitat, pituus 88 cm, siipienväli 112 cm ja painoa 5 kg 100 grammaa ilman suolia. Eka metso ja minkä kokoinen. Siinä meni monta päivää onnensa kukkuloilla.

Sinä syksynä isä sai samasta vuoresta kaksi Ukko-metsoa, joilla painoa 5 kg 200 g ja 5 kg 500 g ilman suolia. Tämä metso on isoin mitä olen ikinä saanut saaliiksi ja taitaa jäädäkkin isoimmaksi.

Ei ole kyllä isäkään tuon kokoisia metsoja saanut enään sen jälkeen.

ILO JA MIKKI

Isällä oli Iloa ennen parempikin koira, mutta en kerennyt koskaan metsästämään sillä.

Koiran nimi oli Ukonkello. Kuulin ja pääsin nauttimaan kuitenkin tämän koiran ajoista. Ukonkello periytti kuitenkin huippu koiria, kuten Ilon ja Mikin.

Ilon kanssa pääsin metsästämään ja nauttimaan ajoista. Ilo oli pentueen pienin ja se ei kelvannut kenellekkään. Isä meinasi hävittää Ilon, mutta äiti ei antanut ja Ilo jäi meille, onneksi.

Isä laski Ilon emänsä Tuijan kanssa muutaman kerran irti, kun Ilo oli 6 kuinen. Koirat viipyivät reissuilla hyvät ajat ja isä päätti viedä Iloa kokeeksi yksin metsään. Eikä siinä, Ilo otti jäniksen ylös ja ajoi sitä kuin aika tytöt. Niinpä Ilolla ei ollut kuin 6 kuukautta ikää, kun sille eka jänis kaadettiin.

Ilo ei turhia haukkunut, metsässä vain ja silloin sitä ääntä tuli. Ei uskoisi, että 52 senttiä korkeasta nartusta lähtee ääni kuin tykillä ois ammuttu. Kyllä sai ajo sai olla kaukana ettei sitä kuullut ja sitkeä se oli myös. Sen takia se oli monesti pari viikkoa reissussa ja kun siihen aikaan ei aluksi ollut tutkapantoja.

Sitkeämpää koiraa en ole viellä tavannut. Kerran se oli isän matkassa Multialla ja otti jäniksen ylös. Isä ja isän kaveri passasi koko päivän mutta eivät saaneet jänistä ammuttua. Koiraa oli yritetty pitkään yöhön saada kiinni, mutta ajo kierti vain. Lopulta olivat tuumanneet et käydään Jyväskylässä lepään ja tullaan aamulla takaisin, kun muutenkin tarkoitus tulla samalle alueelle.

Aamulla samoilla paikoilla rupesi ajo kuulumaan ja jänis viipotti tietä pitkin kohti. Isän kaveri kielsi isää ampumasta jänistä, kun ei se voi olla Ilo joka ajaa. Seuraavassa mutkassa oli paikallinen metsämies joka asui alueella. Mies ampui jäniksen ja sen jälkeen Ilo pyyhkäisi ajolla isästä ohi kaadolle.

Mies kertoi, että oli kuulostellut välistä yöllä, että viellä ajo kuuluu ja aamulla mennyt passiin. Onneksi oli, johan tummoisesta ajosta pitää koiralle ampua jänis, nimittäin ajon lähdöstä oli kulunut 24 tuntia, että siinä todellista sitkeyttä.

Mies oli todennut edellisenä päivänä, että hänellä oli hyvä ja raaka koira. Mut oli kaadon jälkeen todennut et ei näin raaka.

Kokeisiin isä vei Ilon kerran ja kerta käynnillä koira voittajaluokkaan ja kokeen voitto.

Sen jälkeen isä ei vienyt Iloa kokeisiin. Olen varma, että käyttövalio olisi Ilosta tullut, jos vain olisi käytetty kokeissa. Tulihan Ilon siskosta kaksoisvalio ja muutkin oli hyviä ajamaan.

Ilon ollessa jo 12 vuotias ammuin sille viellä jäniksiä ajosta. En laskenut ikinä montako kaadoin mutta monta niitä oli ja pitkistä ajoista. Nokka oli myös Ilolla hyvä se kykeni haistamaan jäljen 10 cm lumen altakin.

Esimerkkinä kun mentiin metsälle kaverin kanssa Murtorannalle oli vuosi 1992 ja lokakuun puolivälin yli. Oli satanut yli puolimetriä lunta. Rannasta käveltyämme mäkeen näin hangessa jäniksenjäljen hahmot. Näytin hahmoa Ilolle, joka työnsi päänsä hangen sisään ja lähti etenemään jälkiä pitkin.

Alta puolen tunnin oli jänis ylhäällä. Ajo jälki oli kuin aura olisi mennyt hangessa, kun lumi oli puuterilunta maata myöten. Tunnin ajon jälkeen kaveri ampui jäniksen. Ilo kävi kaadolla syömässä sisukset ja otti uuden ajon hetken päästä. Toisen ajon jänis jäi ampumatta vaikka Ilo ajoi useamman tunnin.

Ilo oli myös oma persoona, joka otti jäniksen metsästyksen tosissaan. Yksikin tilanne oli, kun isän kanssa oltiin metsällä. Oli reippaasti pakkasta ja ajoa oli kestänyt neljä tuntia, tuli jänis isän eteen, isä oli niin kohmeessa, ettei saanut varmistinta pois ja jänis pääsi karkuun. Ilo tuli hetken päästä kohdalle ja katsoi isää, että et sit ampunut sitä. Ilo käveli isän viereen et laita hihnaan, kun ei edes yritetä ja niin siinä ei auttanut kuin lähteä kotiin. Tämä ei ollut ainut kerta, kun näin kävi. Ilo vaati myös miehen hoitamaan hommansa, kun aika koitti. Koira kyllä jatkoi ajoa jos olit ampunut, jos et ampunut päättyi päivän jahti.

Mikki oli Ilon veli joka oli samoista vanhemmista mutta eri pentueesta. Mikki oli myös sitkeä ja hyvä ajuri jolle myös ammuin useita jäniksiä. Ääni oli hyvä Mikillä myös ja sitkeyttä kanssa muttei ehkä niin paljon kuin Ilolla. Mutta huippu ajuri sekin oli. Valta osa ammutuista jäniksistä Mikille ammuin pitkistä ajoista. Pari mukavaa muistoa Mikistä muistan.

Oli 31.1. 1993 ja hiihdimme isän kanssa Murtorannelle. Pakkasta oli 4 astetta ja taivas pilvessä. Menimme samalle paikalle, jossa edellis viikonloppuna oli ajo meillä. Näimme jäniksen silloin ilta hämärässä tie uralla ja nyt olisi revanssin paikka.

Mikki sai ajon nopeasti ylös ja menin passiin siihen paikalle missä olin nähnyt jäniksen edellis viikonloppuna. Mutta jänis ei tullut millään siihen paikalla kierti useampaan kertaan läheltä.

Ajoa oli kestänyt kolmatta tuntia ja lähdin hiihtämään mäkeen ajon sekaan.

Löysin hyvän paikan taimikon ja harvemman metsikön rajalta. Ajo kiersi edessäni ja kävi isän passipaikalla päin, mutta laukausta ei kuulunut.

Ajoa oli kulunut kolme ja puoli tuntia, Mikin haukku kuului edestäni. Yhtäkkiä jänis ilmestyi selän takaa sivulleni. Siihen se kellahti ja saatiin koiralle palkkio kovasta työstä.

Täytyy sanoa, että oli siinä metsästyksen tuntua, kun aamulla hiihdettiin 10 kilometrä alueelle ja sit päivä metsästettiin ja illalla pimeässä hiihdettiin pois.

Mutta kun ei autoa ja metsälle teki mieli, niin mentiin kanssa.

Toinen muisto jäi hyvin mieleen, kun olin aina ampunut Valmetilla ja olin hankkinut rinnakkaispiippuisen haulikon. Mikki ajoi hyvin ja jänis tuli hollille, niin ammuin kaksi kertaa ohi selkeästä paikasta. Syynä oli, kun aseet oli ihan erillaiset ampua ja totuttelin vasta aseeseen. Mikki tuli paikalle ja kahteli, että missä jänis. Se kävi kolmesti repulla haistamassa, että tänne se on piilotettu. Eikä se ajo siitä enään jatkunut. Oli Mikki tottunut siihen, että kun Valmetilla ammuin oli jänis aina jäänyt.

Halusin kirjoittaa näistä kahdesta koirasta, koska tämän jälkeen ajokoiramme eivät olleet moneen vuoteen näin hyviä ajamaan. Kuitenkin 90-luvun lopussa Ilon pentu palasi takaisin meille Harrilta ja rupesi ajot sujumaan. Koira oli Kaiku jonka Taneli mainitsi myös kirjoituksessaan.

SERI

Seri oli Vesan mynsterinseisoja, jolla pääsin tutustumaan seisojalla tapahtuvaan metsästykseen.

Kävimme 12-13.9.1992 metsällä Toivakassa ja sain ensi kipinän lintukoiran hankimiselle.

Ekana päivänä Seri seisoi teeri poikuetta josta molemmat pudotimme teeret.

Toisena päivänä aamusta oli taas teeri poikue seisonnassa josta Vesa pudotti teeren. Itse ilman saalista jääden. Oli iltapäivä ja aurinko porotti. Olin jotenkin siitä alla päin etten saanut siitä seisonnasta saalista. Vesa katsoi minua näki, että tarviin piristystä mieleen. Vesa tuumas et lähdetääs vielä käymään pikku lenkki. Suostuin ja muistan kuinka kävelimme siemenviljelystä vain vähän aikaa, kun Seri jähmettyi patsaaksi. Mene sä vaan yksin Vesa usutti. Pääsin Serin taakse ja silloin yksinäinen teeri nousi ilmaan ja putosi laukauksesta alas.

Se jäi mieleen niin hyvin, koska sain sinä kautena 4 teertä ja ammuin kolme niistä Serille.

Mutta tästä sain kipinän seisojan hankkimiseen ja vuonna 1995 hankimme saksanseisoja Dooriksen.

Kaudella 1996-97 koulutimme Doorista ja serkkuni Olli aloitti metsästyksen.

Muistan kuinka elokuun viimeinen päivä Olli ampui ekan saalis eläimen joka oli telkkä. Syyskuun puolella Olli pudotti ekan teeren ja muistan vielläkin kuinka Olli huusi mä osuin, mä osuin ja juoksi hakemaan lintua. Olli sai useita saalis eläimiä ekana kautenaan ja kulki ahkerasti meidän matkassa. Näihin aikoihin oli Ilon penikka Aju ja Jysky mitä käytimme jänisjahdissa, koirilla ajot kesti parhaillaan kuutta tuntia. Mutta tasaisuus puuttui.

DOORIS

Dooris oli vetokoira suvusta eli vanhempia oli käytetty kisoissa, missä koira vetää hiihtäjää perässä. Alku sukujuuret oli Norjan puolella.

Dooriksella oli aluksi paukku pelko mutta sain sen pois tehden noutoja samalla, kun ammuimme ilmaan ensin piekkarilla ja sitten haulikolla. Tästä se yhdisti, että pamaus merkkasi jotain mukavaakin.

Ei olisi uskonut ettei koiran sukuja ollut käytetty metsätykseen, sillä Dooriksella oli valtava metsätys vietti.

21.9.1997 ammuin ekan teeren Doorikselle ja sen jälkeen seisonnasta putosi kanalintuja, sorsia ja kaatui jokunen jäniskin. Kuljin jo silloin hyvin laajalti jo metsällä. Kävin seuran mailla Pihtiputaalla. Virroilla serkkujen Ollin ja Antin kanssa. Päädyin myös Kuivaniemelle merelle. Tämä oli eka kerta, kun metsästin merellä.

Haavakoita ei jäänyt metsään, kun Dooris oli mukana, ainoastaan muutamilla kerroilla, kun koira oli viellä nuori.

Tässä yksi parhaita suorituksia Doorikselta. Oli Lokakuu ja Olli oli tullut metsälle. Oli hirveä tuuli ja satoi lunta. Olli pääsi ampumaan teertä luodikolla ja näki, että siihen osui, mutta silti lintu lähti lentämään. Toin Dooriksen puun juurelle missä lintu oli istunut ja käskin, että nouda. Dooris lähti kuin raketti vaikka ikää oli kaksi vuotta. Koira hävisi hetkessä näkyvistä ja lähdimme seuraamaan jälkiä pitkin. Katselimme hankea, että mistä se mahdollisesti vetää vainua ja huomasimme, että hangella oli 10 metrin välein milliä pienempi veri jälki tasaisin välein. 300 metrin päästä Dooris löytyi seisomasta teertä kuusen alle, annoin uuden nouto käskyn ja Dooris nappasi linnun suuhun ja toi sen minulle.

Tämän suorituksen jälkeen luotin koiraan ja muistan hyvin tapauksen, kun veli sai ekan teerensä.

Oli syyskuu 24 päivä ja vuosi 2000. Keli mtä mainioin teeren kuvastusta ajatellen, täysin kirkas taivas ja lämpötila pikkaisen plussan puolella. Menimme hyvin tuttuun paikkaan kyttäämään ja ei siellä kauaa tarvinnutkaan kytätä, kun teeriä tuli. Otin teeren ristikkoon ja silloin pamahti vieressä ja tähtäämäni teeri karkasi.

-Mitä mihinkä saakka sä oikein ammuit?

-Tossa vieressä istu teeri puussa ja siihen osu varmasti, mutta se lensi tonne taimikkoon.

Totesin ettei mitään hätää Dooris hoitaa homman, että jatketaan jahtia. Pidin aina kytätessä Doorista autossa ja kun lopetimme kyttäämisen huusin isälle, että laskee Dooriksen ulos ja kohta sieltä koira tuli. Lähdin tiukkaan taimikkoon koiran kanssa kiertämään ja en kauan siellä ollut, kun Dooris linnun löysi, jos koiraa ei olisi ollut, ei Taneli olisi silloin ekaa teertä saanut.

Yhden mustan metson ammuin Doorikselle seisonnasta, sen sain Piiparisesta 7.10.2001.

Silloin ajattelin, että kyllä niitä saan viellä Doorikselle ja en täytättänyt metsoa. Mutta niin siinä kävi, että se oli ensimmäinen ja viimeinen musta metso Doorikselle. Vaikka paikkoja oli ammuin ohi tai sitten metso oli sillä hetkellä rauhoitettu ja en voinut ampua.

2003 jouduttiin Dooris syövän takia lopettamaan ja tuli kuuden vuoden tauko ilman seisojaa. Kausi 2003-2004 oli saliillisesti huonoin kauteni, saalis 2 telkkää, pyy ja jänis.

Jostain syystä pidin myös taukoa kalastuksesta usean vuoden vuosituhannen alussa.

Mutta 2006 vuodesta alkoi kalastus maistua taas ja Sain Vaino ajokoiran itselleni 2004 Joulukuussa, kun metsästys kaverini poistui keskuudestamme.

Vainon kanssa tuli Vainon veli Roki hoitoon meille, kun Jukka oli YK joukoissa. Molemmille koirille rupesi jäniksiä kaatumaan ja ajot kulkemaan. Eikä ihme koirien isä oli ajokuningas Mäkipirtin Jami, että ajavasta suvusta polveutui koirat.

Joten tästä on hyvä jatkaa tuoreampia tarinoita, kun rupesin metsästämään ja kalastamaan enemmän kuin koskaan. Sekä vanhoja reissuja ei muista enään kaikkia. Päiväkirjaa selaillessa löytyi merkintöjä, että en osaa mielen sopukoista edes koko reissua kaivaa esiin. Vaikka muistan edelleen ekan metson ampumisen kuin se olisi tapahtunut eilen.

MURTORANNALLE

Oli 28 Helmikuuta 2006 ja oli kirkas pakkaskeli. Olin saanut Vainolle 3 jänistä kauden aikana ja lupaava koira oli matkassa ja tehtiin kauden viimeistä reissua. Hiihdin koira hihnassa järvenjäätä pitkin Murtorantaa kohti muistellen reissua tammikuun lopussa 1993, josta aikaa yli kymmenen vuotta. Mikkiä ei enään vuosiin ollut meillä, kun se loukkaantui sen verran pahasti 1993 syksyllä, että se lopetettiin. Joten se tammikuun jänis Mikille oli viimeinen jänis minkä Mikille kaadoin. Syynä miksi taas hiihdän metsälle oli halu päästä kerran viellä tälle kaudelle metsälle. Autokin oli mennyt romuttomolle ja muuta mahdollisuutta ei ollut.

Suksen kärjet osuu rantahankeen ja alkaa kaupuaminen rinnettä ylös hiki tulee iloisesti, mutta jaksan helposti, kun olen kovassa kunnossa. Vaino irti ja koira häviää mäkeen. Itse hiihtelen tie uralle jolla moottorikelkat ovat ajelleet. Rannasta alkaa haukku kuulumaan ja lataan haulikon. Ajo katkoo ja pyörii pienellä alueella. Muutaman tunnin sitä kestää enkä näe vilaustakaan jäniksestä.

Teen tulet keitän kahvia ja paistan makkaraa. Aurinko lämmittää jo mukavasti. Annan Vainon touhuta yli tunnin ja kun se palaa hukalta tielle, katson parhaaksi hiihdellä toiseen paikkaan haettamaan. Hiihtelen jyrkkää rinnettä pitkin ja muistelen menneitä ja nautiskelen päijänteen rantavuorien maisemista.

Lopulta löytyy uudet jäljet ja Vaino painaa jälkiä pitkin kuusitaimikkoon. Sieltä haukku rupeaa kuulumaan, otan aseen taas esiin ja aloitan passaamisen. Tämä ajo kulkee vielläkin huonommin ja kun se rupee hyytymään, teen jälleen tulet ja nautin maisemista. Edessä näkyy Vuoritsalo ja siitä vasemmalle Vähä-urtti ja Iso-urtti. Siellä suunnalla koti on yli kymmenen kilometrin päässä.

Ajo hyytyy kokonaan ja lähden hiihtelemään rantaa päin, kun saavun rantaan on aurinko jo aloittanut laskeutumisen. Kytken Vainon kiinni ja lähden hiihtämään kotia kohti. Ei tullut saalista viimeiselle päivälle, mutta se ei ole tärkeintä, kun pääsin vielä käymään tälle kaudelle metsälle ja nuori koira sai treeniä. Sekä sain nauttia hienoista järvimaisemista. Vaikka olen näitä maisemia katsellut kymmeniä vuosia, keväisestä uistelu reissusta, syksymyrskyiseen keliin ja siitä lumisiin talvi maisemiin. Aina sieltä jotain uuttakin näkee ja kokee. Pimeys saavuttaa ennen kuin olen lähelläkään Nenäiniemen kärkeä. Vaikka olen pitänyt niin kovaa vauhtia kuin pystyn, kun nyt ei ole enään väliä vaikka paita olisi läpimärkä, kun ei sitä enään joudu pakkasessa passaamaan.

Kotiin päästyäni illalla sänkyyn mennessä ei ole vaikeuksia nukahtaa.

Seuraavana aamuna herään ja totean, että joutuu odottamaan seuraava jänis jahtia seuraavaan kauteen.