Tumma vainoaja

Visa, Ilo ja Isä

Haluan nyt muistella koiraa, jonka ajoja kuuntelin todella monia satoja tunteja ilman, että sain kunniaa koskaan kaataa elukkaa koiran edestä. Kirjoitan nyt veljeni edesmenneestä ajokoirauroksesta Visasta, jonka ajosta ei myöskään isä tai veljeni montaa elukkaa ampuneet. Koiralle oli ominaista, että se ajoi jälkitarkasti, mutta silti niin nopeasti ettei moni ilmavainukoira pysyisi perässä. Koira otti enemmän jäniksiä kiinni kuin sille ammuttiin ja vielä moninkertaisesti. Visa oli todella vahva monikäyttö koira. Se ajoi niin jänistä, kettua kuin supiakin.

Lähden nyt muistelemaan ketunajoja, jotka tapahtui metsällä ollessamme isän opiskeluaikaisen ystävän vieraana Nyrölässä. Oli joulukuu ja yrityksenä olisi saada jouluksi jänis pataan neljän miehen porukalla. Siihen kuului minä, isä, veli ja isän ystävä. Lunta oli satanut edellisenä päivänä ja vielä alkuillasta, joten jälkien tulisi olla tuoreita. Tulimme hämärässä isän ystävän pihaan ja kävimme nopeasti pyörähtämässä sisällä. Kun kaikki olivat lähtövalmiina menimme autolle ja päästimme Visan sekä mukaan ottamamme Visan penikan Soman irti. Soma oli pieni ja siro narttu, mutta sitkeä se oli, jos se sen päätti.

Lähdimme kulkemaan tieuraa pitkin kohti alueella sijaitsevia mäkiä. Ohitimme haaskan ja sen vieressä olevan lämmitetyn kyttäyskojun. Visa painoi jossakin kojun takaisessa metsässä. Kohta ajo jo pärähtikin ja ääntä tuli reilusti, joka oli harvahaukkuiselle koiralle vähän erikoista. Siirryimme vielä eteenpäin passiin tielle joka kulki rinteitten välissä ja sille oli helppo muodostaa passilinja.

Ajo kiersi mäkiä ja tasainen paukutus kuului kokoajan. Ajotahti oli todella nopea ja ajokiersi mäeltä mäelle, kunnes se kääntyi suoraan passiketjun toiseen päähän kuin missä minä olin. Kohta velipoika tulee ja selittää elukan menneen mutkan takaa ja se on kettu. Ajo teki lyhyen lenkin siellä mistä olimme tulleet ja kohta se ohitti ketjumme kauempaa kuin edellisellä kertaa  sekä minun päästäni.

Kettu päätti nyt tehdä isomman lenkin ja ajo kävi kuulumattomissa. Keräännyimme nopeasti neuvottelemaan mitä tehdä, kun ajo taisi karata. Kohta kuitenkin ajo kääntyi suoraan meitä kohti ja levisimme nopeasti passiin tiukkaan passiketjuun. Ajo tuli suoraan meitä kohti mäen yli ja rinnettä alas, kunnes yllättäin tuli täysin hiljaista. Olimme vähän ihmeissämme miten kettu hukkuisi kokeneelta ajurilta noin leikaten ajon kestettyä jo puolitoista tuntia. Menee parikymmentä minuuttia ja Visa tulee tervehtimään meitä. Asia on nyt selvä se pääsi luolaan pakoon. Visa ei luovuttaisi kettuajoa noin helpolla varsinkaan, kun se on noin hyvässä tuntumassa.

Hetki siinä mietitään mitä tehdään ja päätetään laittaa nuotio pystyyn, kun ei tässä oikein muukaan auta. Emme tunne ketään jolla olisi luolakoiraa lähistöllä, joten ei ole hyötyäkään mennä tarkistamaan missä luola oikein on. Visa ja Soma hakevat jossain mäen takana ja kohta tulee puhelu isän ystävälle. Koirat on nähty naapuriseuran mailla ja siellä on isän tuttu ajokoiramies. Mies oli tunnistanut heti koirien ulkomuodosta mitä sukua ne olivat.

Paistelemme makkarat ja Visa tulee ottamaan yhteyttä pikaisesti. Ilmeisesti alueelta ei löydy kunnollisia jäniksen jälkiä. Koirien ollessa vieressämme kuulemme kuinka naapuriseuran alueelta alkaa ajo ja se tulee samaan mäkeen mihin äsken kettu piilotti itsensä.  Visa katsoo korvat hörössä ja isä sanoo, että anna mennä vaan jos siltä tuntuu. Niin kuuluu vain kohahdus, kun Visa päättää lähteä ajoon mukaan. Menee vain hetkiä ja Visa haukkuu sydämensä kyyllyydestä. Taitaa olla taas kettu ja isä toteaakin tutun ajokoiramiehen koiran olevan kettukäyttövalio.

Ajokiertää isompaa lenkkiä kuin viimeksi ja paikalle soitetaan kummankin seuranmiehiä ajon varmistuttua kettuajoksi. Olen siirtynyt passiin samalla tiellä sijaitsevalle rinteelle puolentoista kilometrin päähän edellisestä passista. Pian tulee mutkan takaa auto, jossa on passiin tulevia miehiä. Ajaja kehuukin kohtaa, jossa olen ja sanoo siihen kaatuneen useamman ketun. Tämä lisää toivoa unelmasta päästä ampumaan Visalta kettu.

Ajo kiertää jatkuvasti välillä käyden kauempana. Kohta tulee puhelu, että kettu on nähty koulun läheisyydessä ja näkijällä ei ollut asetta. Tässä sitä nyt ollaan kettu pitää meitä pujottelukeppeinä. No onhan hyvän ajon seuraaminen jo niin suuri nautinto, ettei  tässä pettymään enää joudu. Siirryn tietä pitkin veljeni kanssa eteenpäin alueen rajalle. Siellä on toisen seuranmiehiä ja vaihdamme jonkin verran sanoja ja mietimme mitä tehdä. Ajo on nyt siirtynyt toisen seuran alueelle täysin toiseen laitaan ja miehet antavat luvan siirtyä ajon perässä heidän mailleen, kun valoisaakin on vain noin tunti jäljellä. Emme pääse edes passiin, kun ajo jää pyörimään ollen ulkona kummaltakin alueelta.

Kohta saapuu mersu ja sen kyydissä mies, joka tunnistaa heti veljeni ja kyseessä on isän tuttu ajokoiramies. Lähdemme yrittämään koiria kiinni. Suuntaamme joen viereen aluksi mäelle maatalolle, josta ajo kuuluu hyvin, mutta koirat eivät vain luovuta ajoa, vaikka kuusi tuntia on jo täynnä. Pimeä laskeutuu ja ajamme lähellä olevan joen luokse, jossa ajossa oli katko. Huomaan tutkalla Soman olevan lähellä ja kävelen joelle. Sieltä Soma ilmestyy ja nappaan sen kiinni pienien kommervenkkejen jälkeen, koska koira on toisella puolen jokea tai tähän aikaan vuodesta paremminkin puroa. Isän tutulle tulee puhelu, että kaikki koirat ovat nyt kiinni ja lähdemme hakemaan Visan kyytiin. Näin sujui yksi ikimuistoisimmista metsästyspäivistä, jonka olen kokenut.

Visa ja Vaino sekä viikonlopun saalis

On aika siirtyä toiseen kertaan ja ehkä ikonisimpaan päivään, minkä Pohjois-Päijänteellä metsästäessä voi kokea. Otamme isän kanssa kaksi ajokoiraa mukaan Visan ja Ilon, joka on Visan penikka. Tarkoituksenamme on ajaa veneellä Murtorannalle. Iltapäivälle on ennustettu myrskyä ja aamukin on aika tuulinen. Se ei kuitenkaan haittaa ja metsälle on pakko päästä.  Isä suosittelee jättämään kiväärin pois, mutta sanon, "Ainahan sille on käyttöä, jos sen jättää". Pakkaamme isoisän veistämän puuveneen ja suuntaamme Päijänteelle. Keli on karu ja luonto on vahvan ruskan peitossa.

Siirrymme saarien suojassa, kunnes tulemme poronselälle ja ylitämme järven. Vene keinuu, mutta Visa näyttää rauhalliselta kokassa, kuin mitään ei tapahtuisi. Vesi pärskähtää koiran päälle ja Visa nousee istumaan. Se katselee rauhassa kuinka aallot muodostavat vaahtopäitä ja näyttää vieläkin erittäin rauhalliselta. Se on todella kokenut veneessä kulkija ja ei turhia stressaa. Laitamme koirille tutkapannat jo veneessä ennen kuin saavumme rantaan.  Kaksikymmentä metriä ennen rantaa isä käskee päästämään koirat hihnoista. Kuuluu vain kaksi peräjälkeistä pärskähdystä ja koirat nousevat pian rannalle.

Saapuessamme rantaan jo ajohaukku alkaa. Isä naurahtaa veneen perässä ja sanoo, sehän ei kauaa vienyt. Aluksi äänessä on Ilo ja sitten haukkuun ryhtyy myös Visa. Noustessani vetämään venettä maihin ilmestyy supin pää viiden metrin päähän kivien väliin. Se kääntyy nopeasti enkä näe sitä, mihin se suuntaa. Kohta koirat pyyhältävät paikalle. Supi ajo siis! Nyt on kiire, koska elukka ei kauaa tämmöisessä louhikossa maanpinnalla pysy. Nappaamme nopeasti aseet ja siirrymme passiin parinkymmenen metrin väleille toisistamme. Ajo kuitenkin päättyy nopeasti kuten odotimmekin ja supi on jossain louhessa.

Otamme tavarat ja suuntaamme vuoria päin ja menee vain puolisen tuntia, kun pärähtää uusi ajo käyntiin. Visa on suurelta osalta äänessä ja vauhti on kova. Ajo kiertelee vuorelta vuorelle, mutta se ei missään vaiheessa käy lähellä. Passaamme rauhassa ja ajo painuu kuulumattomiin isä sanoo, että tämä on varmaan sama kettu mitä pääsi ampumaan kuukausi aiemmin.

Teemme tulet ja paistamme makkarat, välillä ajo kuuluu jostain kaukaa ja tuuli peittää ajoa vielä lisää. Istumme vielä hetken tulilla syötyämme ja keloon, on kuudenkymmenen metrin päässä paukahtaa kuusi teerikukkoa. Käyn rauhassa makuulle ja ilmeisesti linnut keskittyvät vain pysymään puussa, koska ne eivät huomaa minua. Otan isäni pilkku seiskan ja isä antaa ohjeen, että tähtää riittävän alas, kun noin lähellä ovat. Tuulee todella kovaa, mutta linnut ovat myötätuulessa. Laukaus pärähtää ja iso kukko suistuu puusta, kuin märkä rätti.

Kohta alkaa ajo kuulemaan naapuri vuoresta ja haukku kuulostaa erillaiselta, kuin edellisellä kerralla. Siirrymme naapurivuoreen, joka on lähellä alueen rajaa. Ajo kiertää tasaisesti ja siinä on pieniä taukoja. Siirryn perässä aukkoon, jonka laitoihin alue rajoittuu. Ajo kiertää naapurivuoria välillä nousten samaan vuoreen, kuin missä olemme.

Ajo kestää ja se on tasaista, eikä kierrä läheskään, niin isolla alueella kuin edellisessä. Tämä on selvästi jänis. Asia varmistuukin ajon kestettyä kaksi ja puoli tuntia. Valkoinen kerä näkyy juoksemassa paljasta maata vasten aukon laidassa olevassa kuusikossa, joka ei ole luvassa. Se kuitenkin katoaa yllättäin harvaan kuusikkoon. Kohta porhaltaa paikalle koirat ja ajo on poikki. Jänis ilmeisesti pääsi juurakon alle tai johonkin muualle piiloon. No olen tyytyväinen jo tähän, koska tämmöisiä päiviä ei ole montaa. Hiki on virrannut päivän aikana riittävästi ja kutsumme koiria pois, mutta vain Visa tulee. No siirrymme veneelle päin aina välillä huutaen ja vislaten koiraa tulemaan pois.

Saavumme veneelle ja päätämme lähteä veneellä tutkan näyttämään suuntaan vettä pitkin. Ajamme Teerilahden suulle ja siellä seisoo narttu kivikolla katsoen meitä. Nuosemme rannalle ottamaan koiran talteen, kun isä käskee kattomaan pieneen kivien muodostamaan lahdukkaan. Siinä näkyy kuinka rasvaevät vain vilisevät, kun pohjukkaan on noussut syömään kymmenien isojen taimenien parvi. Ne syövät varmaan katkoja pohjasta. ”Tuosta voisi saada useamman yhdellä haulikon panoksella, jos se vaan laillista olisi.” sanoo isä.

Nousemme veneeseen ja lähdemme matkaamaan kotiin. Olen lopen uupunut, mutta tässä aallokossa ei tehnyt missään vaiheessa mieli ummistaa silmiä. Koirat nukkuvat keulassa tyytyväisenä, vaikka vesi pärskyy, koska aallot on jo aika suuria. Ihmettelen Pohjois-Päijänteen kauneutta, vaikka onkin myrsky. Katson Etelään ja ihmettelen sen pituutta, koska horisontti näkee veden rajana tämän selän pituuden takia. Sitten huokaan, koska tämä oli varmaankin viimeinen reissu veneellä tälle kaudelle.

Kohta olemme jo kotirannassa ja isä käskee Visan hyppäämään laiturille. Kokenut uros tottelee välittömästi ja hyppää laiturille sen ollessa kiinni veneen sitomisköyteen. Sitten isä kannustaa sitä vetämään puuveneen maihin ja koira tekee sen helposti vahvoilla lihaksillaan, vaikka kyydissä on satoja kiloja miehiä ja varusteet päälle. Koiralla oli monia vuosia vielä edessä tuolloin ja se oli elämänsä kunnossa. Koiran vahvuudesta kertoo myös sekin, kuinka se on pärjännyt joutuessaan tappeluihin muiden koirien kanssa metsällä. Sen kuupeella riippui, niin karhukoirien päänahkoja kuin norjanharmaiden, mutta kyseessä oli erittäin kiltti koira, joka taisteli vain, jos vastustaja siihen pakotti.

Palstonvuori, Murtoranta

Olen huomannut erikoisen piirteen metsästysreissuista, jotka muistan erittäin hyvin. Niissä koirat ovat tehneet unohtumattomia suoritteita ja saalista ei ole juuri saatu. Kaikun jänisajo lumimyrkyssä ja Visan kettuajot Nyrölässä ovat ehdottomasti niitä reissuja, joita arvostan eniten. Mikään ei voi korvata näitä muistoja elämästäni, enkä usko kokevani vastaavalla tapaa ikimuistoisia asioita, missään muualla kuin metsällä suomenajokoiran kanssa. Aika kultaa muistot, mutta kyllä nämä muistot ovat kullanarvoisia jo ihan itsekseen.